Novikovin avausosuus

Avausosuuden tunnelmaa on vaikea kuvailla, mutta varmaa on, että tätä kokemusta en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Suosittelen kokeilemaan, jos teille avautuu tähän mahdollisuus tulevaisuudessa.

”Suuntasin katseeni etelään ja tunsin housuissani jotain vetelää”. Näissä tunnelmissa olin lähtöpaikalla numerolla 1579 odottamassa ensimmäistä Jukola-suoritustani. Tosi asiassa tuntemukset olivat huikeat ja tunnelma käsittämätön 1600 ihmisen odotellessa lähtöpaukkua. Kun lähtöpaukaus tuli ja Hornet vyöryi hurjan jytinän kanssa ylitsemme ja ”sonnilauma” kirmasi matkaan, tunsin helpotuksen, vihdoinkin suoritus alkaa.

Aloitin tyylilleni rauhallisesti ja muistin konkarin eli Hirven neuvot. Avaa kartta rauhallisesti ja tee suunnitelma K-pisteeltä rastille yksi ja silmäile kartan seuraaviakin rastivälejä. Kiire ei auta tällä lähtönumerolla, ryntäily ei lähtösuoralla tuo toivottua tulosta ja tämä kisa ei ratkea vielä ykkösrastilla. Otin lähdön kuten sovittiin ja muistin pitää kontaktia myös yleisöön tervehtimällä kannustajia. K-pisteellä ymmärsin neuvon konkreettisesti, letka lähes pysähtyi ja suuri joukko kilpailijoita käveli. Siitä suunta ykkösrastille, joka sijaitsi noin 3,7 kilometrin päässä. Tätä ykkösvälilaukkaa kesti osaltani noin 37 minuuttia ja uskallan sanoa, että tämä on ollut suunnistusurani pisin rastiväli.

Tämän ensimmäisen vedon jälkeen suunnistukseni sujui hienosti pieniä hakuja lukuun ottamatta. Varmistin joka rastilta lähtiessäni suunnan ja sen, että pysyin kartalla. Käytin hyväkseni mahdolliset letkat silloin kun se oli mahdollista ja jätin menemättä letkaan kun alkoi näyttää siltä, että letka on suuntaamassa eri hajonnalle.  Suunnistukseni sujui jopa niin sutjakkaasti, että joukkueemme seuraava jäsen ei osannut odottaa minun saapumistani vaihtoon. Tähän vaikutti myös väliaikojen hidas päivittyminen tuloslistalle. Saapuessani vaihtoalueelle otin uuden kartan telineestä ja olin valmiina lähettämään kakkososuuden viestinviejän matkaan, mutta vaihtopuomilla odotti yllätys. Hirveä ei nimittäin näkynyt eikä myöskään kuulunut. Oltiinhan näistä juteltu, että kaikenlaista sattuu, mutta meille ensimmäisessä Jukolassa ja ensimmäisessä vaihdossa. Odottavan aikahan on tunnetusti pitkä, odotin noin kolme ja puoli minuuttia, yrittäen epätoivoisesti etsiä ja huudella kaveria kartan hakuun. Käytin hyväkseni jopa järjestäjien megafonia. Selitys vaihdon pitkäksi menemiselle piili siinä, että Hirvi tuli vaihtoalueelle myöhään ja järjestäjien gps-seurannan asennus Hirven liiveihin vei lisäaikaa. Lopulta Hirvi saapui ja pääsi matkaan. Ensimmäinen Jukola oli osaltani ohi. Tai näin luulin. Yle urheilu halusi minut haastatteluun suorituksen jälkeen, mutta kerroin pojille, että menkää te studioon, niin minä lähden Kullaalle rippijuhliin. Ehkä annan (tai sitten en) haastattelun seuraavassa JukolassaJ. Ja lopuksi tein muuten lyhyen suunnistusurani parhaan suorituksen ja mihin paikkaan.

Kiitos unelmatiimille NOT-OK PKS SK! Olen otettu tiimin yhteishengestä.

Kullaan Novikov

Harmaakarhun 4. osuus

Kello 01:30
Pitäisi nukkua. Sen verran on unet vähissä että kyllä se uni sieltä tulee kunhan silmäni ummistan.
Kello 02:00
No ei se uni sieltä tule. Maalialueelta kaikuivat selostuksen äänet joissa käytiin läpi kärjen tilannetta, meiltä osuudella oli 2 mies vai oliko mies ollenkaan olisiko kyseessä ollut kuitenkin "Hirvi".
"Avokallio liikehti levottomasti ja vartoili omaa vuoroaan,joka oli ajankohtainen noin klo 03:00.
Mitä ihmettä jossain välissä tuli pieni torkahduskin..
03:00-> Ei vietävä että voi ihmisellä olla kylmä. Tärisin sen verran, että saatoin tärinän voimasta liikkua jokusen sentin suuntaan jos toiseenkin.
04:00
Unen voi unohtaa ja alkaa keskittyä omaan suoritukseen. Syödään nyt sitten suklaata ja ihmetellään suomen suvea ja palellaan. Jokunen tovi vielä ja "Hirvi" tuli YLE:n haastattelusta. Kaivoin edustusasun kassista ja rykäisin sen jossain vaiheessa päälle. Puhelimesta seurasin "Avokallion" etenemistä ja pelko siitä että olen vaihtoalueella liian myöhään sai minut hätäilemään. Lähdin vaihtoalueelle kaiken varalta hieman ajoissa, jotta saan ajallaan kartan kouraan ja "Avokallio" pääsee hyvillä mielin suihkuun.

05:30 GPS-liivi ylle ja emitin nollaukseen. Avokallio tulee ehkä n 30min päästä ja sitten urku auki. Ihan vain hieman auki, sillain raolleen. No meni tovi jos toinenkin. Missä se Antti nyt oikein on? Ettei vaan olisi sattunut mitään. Kuudelta sen olisi pitänyt tulla, jos kaikki on mennyt hyvin. Jossain vaiheessa huomasin jonkun kelta/vihreäpaitaisen seisovan kartta pystyssä vaihtoalueella ja paniikki iski. Ikääntyvät silmät kun eivät erottaneet onko kyseessä "Avokallio". Säntäsin lähemmäksi todetakseni ettei ollut.

AIKA n 06:30
No nyt, N.Y.T. NYT. "Avokallion" hahmo saapui metsän reunaan. Kumarassa, kaiken antaneena mies jätti viimeisetkin voimansa vaihtoalueelle ja toi minulle kartan. Annoin hänelle hupparini ja pyysin toimittamaan teltalle. Mies huokaisi lähes viimeisillä voimillaan. "Varo nilkkoja". Kysyin miten hänen omansa voivat ja vastaukseksi sain "Meni ne pari kertaa..." Kartta matkaan ja hihkaisu "No mä lähen ny koittaan" ja matka saattoi alkaa.

K-pisteelle maltillista kevyttä hölkkää karttaa lukien. Suunnitelma vaikuttaa melko selvältä. K-pisteeltä suunta kohti jyrkänteitä, joiden vasemmalta puolelta mäkeä ylös ja rasti on jyrkänteiden yläpäässä.

K-1
Tuossahan on juoksijoiden muodostama polku, jota seuraten pääsen lähemmäksi ja ukkojakin kipittää samaan suuntaan. Jollakin heistä on kuitenkin myös sama rasti, joten peesiä ja katsotaan kohta kenen kanssa rastille saavutaan. Meni pieni tovi ja HETKINEN. Kuten jossain aiemminkin olen todennut hieman samaan sävyyn. EI OLLUT ÄIJILLÄ SAMAA RASTIA EI. Ihan liian pitkälle. Suunta oli mitä sattuu ja paniikki meinasi iskeä. Ykkösrasti koitui taas kerran kohtaloksi. Eikö tästä nyt olla jo porukallakin puhuttu tarpeeksi. Rauhassa ykköselle ja ...

Kohta "onneksi" mukaan haahuilemaan saapui toinenkin heppu jolla oli sama rastinumero. Ja sitten kolmas ja neljäs ja ja ja. Porukalla haravoimaan tienoota, kaikki aivan yhtä pihalla ja jokainen kuvitteli olevansa kartalla samassa kohtaa. Miten voi olla? Todennäköisesti yksin olisin hakenut itseni rauhassa kartalle, ottanut suuntaa uudestaan ja löytänyt rastin jopa nopeammin, mutta porukassa on mukavampaa jopa eksyä. Toki koko ajan mietein alitajuisesti että näinköhän tämä näkyy telkkarissa, mutta tuskinpa sentään... :)

Löytyi se ykkönen sieltä ja kohti kakkosta.

1-2-3
Samaa matkaa lähdettiin yhden seurassani haahuilleen kaverin kanssa ja suunnitelmakin laadittiin yhdessä tuumin. Kakkoselle tultiin kuten pitikin ja kolmoselle lähdimme samalla ajatuksella. Lisäsin jossain vaiheessa hieman vauhtia ja kohta ei tätä mukavan oloista herrasmiestä enää näkynyt. Hän oli tuskaillut ykkösen pummia ja hänen oloa helpottaakseni olin todennut että "sun kiemurat ei sentään näy telkkarissa, mulla on tällainen GPS-liivi ja kaikki menee kansan tietoisuuteen".  Kaveri kysäisi että jollain arvonnallako oltiin mokoma saatu, johon vastasin jotain suurisuisista joukkuetovereista jne. Kolmonen tuli vastaa suunnitellusti.

4-5-6
Kolmoselta neloselle menin pitkälti omia polkujani. Ja melko suoraan kaiken lisäksi. Vitoselle reitti oli osittain aika selvää kauraa ja maastokin helppoa. Näin ollen oli mahdollista hyödyntää 2013 lokakuussa ja 2014 tammikuussa käymilläni lenkeillä hankittua kuntopohjaa. Kierroksia koneesta hieman enemmän irti ja seuraavaan selkään kiinni. Ihan selässä kiinni en pysynyt vaan rastille mentiin itse omia ajatuksiani noudattaen. Kutoselle tulin muutaman äijän letkassa ja rasti löytyi avuliaan kanssakilpailijan huutelun perusteella.

7
Miten voi ihminen mennä käytännössä rastin päältä näkemättä sitä. Pienehkö pummin poikanen. (kaikki ykkösen jälkeen tulleet pummit luen kastiin pummin poikaset). Ketään muutakaan ei osunut paikalle samaan aikaan, joten suuntaa otettiin läheiseltä jyrkänteeltä ja uudella sykkeellä kohti rastia. Tässä vaiheessa oli taas ihmisiäkin ilmaantunut paikalle ja tämän porukan avustuksella tällainen hieman keskivertoa huolimattomampikin kaveri osui kohteeseen. Kasia kohti.

8-9-10-11
Kasin suuntaan johdatteli edellisten tallaajien laatima polku, joten sitä seuraten liki rastia. Jostain syystä pidin oman pääni ja osuin muusta porukasta poiketen aivan yksikseni kohteeseen. Koko muu sakki lähti hakemaan aivan eri paikasta eikä ketään ollut aivan välittömässä läheisyydessä. Joku pikkuinen sarvipää oikealla olkapäälläni pyysi pitämään rastin omana tietonani :) Pummatkoot mokomat MUAHAHA pidän tiedon itselläni ja hipsin kohti ysiä vähin äänin.

Ysille otin reitin kielletyn alueen reunaa mukaillen. Ei ehkä viisain valinta, muttei nyt kovin huonokaan. Tulipahan suunnistettua ja mentyä taas ihan omia polkujani. (joita tallaan kai viimeiseen asti jos sä rakkaani ...)

Ysille saapui toisesta suunnasta useampi henkilö. Sanavalinta henkilö tässä kohtaa, koska mukana joukossa oli myös kauniimman sukupuolen edustaja. Siitä siis peesi.
Jonojuoksua oli luvassa aina rastille 11 asti, jonka jälkeen tipahdin porukasta.

12-13
Lompsiessani kohti rastia nro 12, nuori poika tuli kyselemään minulta neuvoa. (ei yleensä kovinkaan viisas veto). Nyt tällä kertaa olin kuitenkin hyvin kartalla ja sain opastettua eksyneen lampaan oikeaan suuntaan. Hetkeä myöhemmin tipahdin taas harhailun maailmaan. Tosin vain hetkeksi... HEI JUOMARASTI, NAM. Ihan sama vaikka oma rasti ei löytynytkään. Käydään nauttimassa mukillinen ja no mikä jottei toinenkin mukillinen urheilujuomaa ja siinä samassa tutkailin karttaa. 12 onkin tuossa ihan nurkalla. Käydäämpä hakemassa se pois. 13 koordinaatit "navigaattoriin" ja kaasu pohjaan. Kura lentäen suhahdin juomarastin kautta kohti seuraavaa haastetta ja tämän mokoman löysin mainiosti.

14
PUMMI tai no...  (kaikki ykkösen jälkeen tulleet pummit luen edelleen kastiin pummin poikaset)
Porukalla harhailua ja kaiken lisäksi omalla rastillaan ollut herra antoi meille väärää paikkatietoa. Tämän perusteella koko sakki oli aivan pihalla hetken aikaa ja kuten ykköselläkin, päättömäksi häröilyksihän se meni. Otin oman reitin ja hain suuntaa taas ties kuinka monennen kerran jyrkänteen reunalta. Niitä kun tuntui olevan tarjolla. Kohta tulin rastille ja samaan aikaan koko muukin sakki oli saanut itsensä kohteeseen hilattua.

15
Kohti numeroa 15 ja ihan omaa tietä. Jossain läheisyydessä pusikko rapisi ja  jotain epämääräistä muminaa kuului. Olisikohan ollut äskeisen rastin konkkaronkka joka siellä manaili. Seuraavaan kohteeseen joka tapauksessa tuli samaisia hahmoja taas hieman eri suunnasta tosin. Ja soppa oli valmis. Tätä mokomaa ei sitten löytynytkään ihan tuosta vain. Ainakin 20 suunnistajan reppanaa meni mäen rinnettä ylös ja alas ja ylös ja alas ja rastia ei ottanut löytyäkseen. Itse kävin taas mäen harjalta hakemassa vauhtia ja löysin kuin löysinkin tämän pirullisesti piilossa lymyilleen yksilön.

16-17'
Talla pohjaan. Selvät sävelet joiden mukaan maalia kohti. Ja sitten takaani kuului huonolla suomella äskeisen rastini numero. Opastin peesissäni juossutta virolaista (ainakin näin oletan) suunnistajaa seuraamaan polkua takaisin ja jatkoin matkaani eteenpäin. Rastit löytyivät kuten pitikin. Ennen numeroa 17 alkoi tosin vauhti hidastua ja varmistus varmistuksen perään tarkastelin karttaa uudelleen ja uudelleen. Pakko leimata mallikkaasti, pakko leimata mallikkaasti. Ihmisiä katsomassa... älä mokaa ... Ja kun 17 oli leimattu. Juoksun jumalat antoivat siivet ja kirmasin nastarit suhisten kohti vaihtopaikkaa. Mitä? Ei ketään tuttuja naamoja hurraamassa. Ihan sama... maalileimaukseen ja ... Mikä antikliimaksi. En saanutkaan ojentaa enää karttaa "Supalle". Osuudet 5 ja 6 valmistuivat yhteislähtöön ja "Trikoo" oli jo metsän siimeksessä. Miksi piti pummata se nro 1 sillä tavalla MIKSI??? Kaikesta huolimatta kävelin hissukseen emitin tarkastukseen ja kanssani myös toimitsijat jännittivät suorituksen onnistumista. OK. WUHUU SAATANA!!! Eka Jukola vedetty onnistuneesti läpi ja ei kun GPS-liiviä palauttamaan. Muille ei liiviä enää kuulemma anneta, koska "Kun tulevat maaliin ei enää ole ketään niitä vastaanottamassa". Harmi sinänsä, mutta ymmärrettävää.

HIENO KOKEMUS KAIKKINE KÄÄNTEINEEN, ENSI VUONNA UUDESTAAN. 2014 Jukolasta päättää "Härmaakarhu" tarinansa tähän. Lisää luvassa tuonnempana.

Päivin mietteet Kuopiosta

Nelikymppinen urbaani täti-ihminen heittäytyi kevään korvilla hurjaksi ja innostui kuuntelemaan ja lukemaan suunnistuksesta ja sen lieveilmiöistä.  Jossain kohtaa ilmeisesti osoitin jopa havaittavaa kiinnostusta, koska yhtäkkiä huomasin ilmoittautuneeni fanibussiin ja olin lähdössä Kuopioon katsomaan Jukolan viestiä.

Todellinen valmistautuminen alkoi suunnistuskurssilla. Pitäisihän faninkin osata suunnistaa ulos metsästä, jos sinne vahingossa eksyisi. Miikka Harmaakarhu Olin johdatteli minut ja Janica Teperin kartan ja kompassin saloihin Porissa Hyvelässä, jossa eksyttäessä olisi hyvä pyytää apua, koska kielimuuri ei olisi esteenä. Tärkein valmistautumisriitti oli kuitenkin tankkauksesta huolehtiminen. Perjantaina varmistettiin etteivät eväät lopu pitkän bussimatkan aikana.

Vaikka yllättävän suuri julkisuus ei ollut noussut joukkueelle päähän, oli julkkisten kanssa matkustamisessa ja hengailemisessa hassuja piirteitä. Ohikulkijoiden päät kääntyivät useaan kertaan katsomaan suuria logoja, yhtenäisiä edustusasuja ja televisiosta tuttuja kasvoja. Ja kyllähän sitä fanin kelpasi siinä vierellä istuskella, seisoskella ja tankata. Komeaa suomalaista miesjoukkoa on aina ilo katsella, varsinkin kun kyseessä on tuhansien harjoitustuntien huippuunsa virittämiä kehoja ja rennolla asenteella suoritukseen keskittyviä miehiä.

Kun lämpötila painui lähelle nollaa puolen yön jälkeen, oli tämän fanin hipsittävä telttaan ja makuupussiin lämmittelemään. Onneksi kuitenkin ryhmämme oli varustautunut erilaisilla sähköisillä viestintävälineillä, joten emme olleet pelkkien kuulutuksien varassa, vaan saimme välillä jopa ajankohtaista tietoa tulostilanteesta. Vaikka minun elimistöni oli sitä mieltä, että nyt nukutaan, tai ainakin levätään, koska on yö, suunnistajat singahtelivat omille osuuksilleen uskomattoman tarmokkaina. Metsän ja louhikon kutsu on ilmeisesti vaativa, mutta onneksi kutsun kuulevat vain harvat ja valitut.

Jostain on ilmoille kulkeutunut sitkeä huhu siitä, että suunnistaisin ensi vuonna NOT-OK PSK SK:n Venlojen joukkueessa. Tämä on kuitenkin (toistaiseksi) pelkkä villi huhu. Erämaan kutsu on hyttysen ininää ja kaislojen suhinaa korvissani.

Kiitokset loistavasta seurasta ja uskomattomista suorituksista,

Pee

Eevan ensimmäinen Jukola

Ensimmäisen käytännön kosketuksen Nokin (NOT-OK PKS SK:n) epäsuunnistusjoukkueeseen sain syksyllä 2013 kun Pori Energian markkinointi sai kutsun suunnittelijoiden toimistoon. Matalassa toimistossa odotti joukko täriseviä miehiä, joilla oli selvästi jotain tarpeita. Suhteellisen tuntemattomasta laumasta tunsin yhden ja tiesin ehkä kaksi ulkonäöltä.

Parrakas nuori mies (tunnen hänet nyt nimellä Topi) alkoi ääni väristen kertoa joukon yhteisestä asiasta: pojat olivat saaneet kasaan henkilökunnastamme suunnistusjoukkueen, joka halusi osallistua Jukolan viestiin. Tavoitteet olivat utopistisen korkealla, tarkoitus oli kuulemma (muun muassa) päästä valtakunnalliseen televisiolähetykseen! Minua nauratti sisäisesti mutta nyökyttelin pojille rauhallisesti ja tein kaikkeni pitääkseni hysteerisen purskahduksen aisoissa ja naamani vakavana.

Mutta nämä herrasmiehet olivat selvästi tosissaan, sen näki tärinän lisäksi monestakin asiasta eikä vähiten siitä, että joukkueella oli jo hyvin edennyt some-valloitus käynnissä. Pitkän tovin jälkeen päätin päästää pojat piinasta. Eihän näin empatiaa tihkuvalla markkinoinnin huippuammattilaisella ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua tähän hartaudella tehtyyn ehdotukseen peliasujen sponsoroinnista. Loppu onkin kaikille tätäkin kirjoitusta lukeville selvää. (Olipas luojan lykky etten ainakaan ääneen nauranut poikien suunnitelmalle valtakunnallisesta medianäkyvyydestä. Viuuh.)

Aivan überhienoa on ollut seurata huikeaa kehitystänne eritoten psyykeen puolella, joka on kaikkea muuta kuin heikentynyt blogissannekin veikein sanankääntein raportoiduista harjoitustakapakeista huolimatta. Oli myös kunnia osallistua kanssanne Jukolan viestitapahtumaan Kuopiossa, matka oli kaikin puolin markkinoinninkin näkökulmasta onnistunut. Ryppyjä aiheutti ainoastaan nauraminen, jota sain jonkin verran (!) harrastaa reissun aikana huumorin kyllästämässä joukossanne.

Kiitos upeasta kokemuksesta ja ehdottomasti Paimiossa olen teitä kannustamassa jos ja kun sinne päädytte. Nöyrin anteeksipyyntöni siitä, että en oikeasti uskonut valtakunnalliseen mediavalloitukseen. Rankaisen itseäni tästä täydellisestä virhearviosta osallistumalla Ulvilan Uran sprinttisuunnistukseen.

Eeva, bussiemäntä 

Kuopio-Jukola Trikoon silmin

Perjantai ennen Kuopio-Jukolaa kuluu nopeasti. On kaupassa käyntiä, fanilippujen tekemistä, teltan hakua, muistutusviestien lähettämistä, pakkaamista ja vähän töitäkin. Viimeisenä illalla Hollanti-Espanja -pelin jälkeen vielä lähikaupasta kahvipurut ja kertakäyttöastiat. Vihdoin sänkyyn ja toivottamaan nukkumattia tervetulleeksi. Ilmeisesti nukkumatti oli virheellisesti eksynyt Hervantaan, eikä lukuisista pyynnöistä huolimatta löytänyt tietään Länsipuistoon.

Levottoman yön jälkeen herätyskello soi klo 5.30. Oli lauantai kesäkuun 14. päivä. Päivä, jota olin odottanut liki vuoden. Kello 7.00 ryhmämme starttaili kohti Vehmersalmea. Tunnelma oli jännittynyt, mutta samalla hyvin leppoisa. Noudettuamme Kullaan Novikovin (yllätys yllätys Kullaalta) kyytiin nautimme aamupalat ja kahvit. Tämän jälkeen osa porukasta nukkui ja toinen osa laati taktiikoita käyttäen apuna elektronisia laitteita ja internetin ihmeellisestä maailmasta löytyviä maastokarttoja.

Bussimatkalla pidimme kaksi huoltopaussia, joista ensimmäinen ajottui Orituvalle. Äkkiä vessaan ja kaupasta karkkia ja pähkinöitä mukaan ja menoksi. Toisella tauolla tarkoituksemme vakoilla Vaajakosken ABC:llä paikallista suunnistusjoukkuetta samalla kuin pidämme vessatauon meni vähän pilalle. Yhtään suunnistussuuruutta emme nähneet sekä vessat olivat remontissa. Onneksi sentään törmäsimme keskisuomalaiseen polttariporukkaan, jossa mehiläiseksi pukeutunut neitokainen kaupitteli huulirasvaa. Pääsinpäs sentään esittämään erinomaisia tinkaajan taitojani, sillä onnistuin saamaan normaalisti 2€ kappale maksavia huulirasvoja 2 kappaletta vitosella. Näillä eväin kelpasi lähteä kohti Vehmersalmea.

Saavuttuamme Vehmersalmelle aloimme roudata kamojamme kohti telttapaikkaa. Sitten leiri pystyyn ja kohti mudan keskeltä pilkistävää kilpailukeskusta. Infopakettien nouto, Venlojen viesti, Hornetin ylilento, syömistä, juomista, videokameroita, nimikirjoituksia, outojen ihmisten onnentoivotuksia, hervotonta naurua, hermostuneisuutta ja Marimekkokassi. Siinä muutamia mieleeni tulevia asioita ennen varsinaista viestiä.

Kello läheni yhtätoista illalla. Tunnelma sähköistyi. Tykki pamahti, Hornetin saattelemana yli 1600 valopäistä suunnistajaa kirmasi kohti metsää mukanaan Kullaan Novikov ja muutamia muita huippusuunnistajia. Tunnelma oli sanoinkuvaamaton. Se on pakko jokaisen kokea itse paikanpäällä. Katselimme kilpailukeskuksella kun ensimmäiset suunnistajat tulivat vaihtoon samalla kuin seurasimme Kullaan Novikovin väliaikoja. Pian ykkösosuuden nopeimpien tultua vaihtoon alkoi olla aika mennä teltalle katselemaan tulisiko uni silmään. Eipä se siinä jännityksessä tahtonut onnistua mitenkään. Kaiken lisäksi väliaikapalvelun takkuilemisen vuoksi missasimme samassa rytäkässä Kullaan Novikovin vaihtoon tulon.

Novikovin saavuttua telttaan reilusti alle kahden tunnin suorituksen jälkeen täysin märkänä ja mutaisena kertomaan tarinoita maastosta, hävisi viimeinenkin unihiekan hippu silmistäni. Tällöin alkoi mielessäni takoa pelottava ajatus "mitä hittoa, aamulla meen tonne mettään vetämään yli 14 kilsaa". Sitkeästi koitin saada nukuttua edes silmäyksen, vaikka metsä hirvitti ja koko kehoni oli aivan kohmeessa kirpeän kylmässä savolaisessa kesäyössä. Kolmen jälkeen luovutin hetkeksi ja lähdin metsästämään Hirveä sekä Yleisradion studiota ja Vanhatalon Ninaa. Sekä Hirvi, Nina että Ylen studio löytyivät. Juuri mitään studiossa sanomaani en enää teltalla muistanut, mutta onneksi tässä tuli YleAreena avuksi. Studion jälkeen vähän yli neljä aamulla oli taas aika mennä metsästämään nukkumattia telttaan. Ihme jos yksikään ihminen kykeni tänä aikana teltassa nukkumaan, sillä sen verran voimakkaasti hampaani kalisivat yhteen savolaisessa hallayössä. Mieleeni oli tullut kuitenkin pieni rauha sillä Hirven sanat "Topi, tää on ihan sun maastos, EI MEINAAN TARTTE JUOSTA" rauhoittivat mieltäni selvästi.

Muutaman levottoman ja hyytävän kylmän tunnin jälkeen oli aika kömpiä teltasta aurinkoiseen vehmersalmelaiseen aamuun. Aamu meni nopeasti ja kello läheni puolta yhdeksää ja tuli aika lähteä kohti yhteislähtöä yhdessä Tuuliviirin ja Supan kanssa. Heti emitin rekisteröinnin jälkeen oli määrä olla yksi Jukolan kohokohdista, eli järjestäjien GPS-laitteen nouto. Pettymys oli valtava, kun laitetta ei enää yhteislähtöjoukkueille myönnetty. Tämä oli valitettavaa varsinkin yleisön takia, sillä sen verran paljon sirkushuvia olisi seuraava neljätuntinen heille tarjonnut. Vaihdoimme lisäksi kuulumisia SOSEen 5,6 ja 7 osuuden viestinviejien kanssa. Tunnelma oli leppoisa. Myös muutamat muut alueella huomasivat joukkueemme tyylikkäät ja tunnetut asut ja toivottivat onnea suoritukseen.

Jännittävä hetki koitti tasan kello 9:00 aamulla kun minut ja suuri joukko muita ankkureita lähetettiin matkaan. Hölkkäilin rauhallisesti liki loputtomalta tuntuneen alkuviitoituksen samalla karttaa taitellen ja tuttuja katsomosta bongaillen. Ensimmäinen järkytys oli edessä jo ennen K-pistettä, sillä viitoituksen loppuosa oli sellaista mutavelliä, että ei liikkumisesta tahtonut tulla mitään. Tämän jälkeen alkoi koodihuutelu ja ryhmä lähti kipuamaan kohti Huuhanvuoren metsiä. Edessä oli 14,1 kilometriä (ja kaikki ne silmukat päälle) sekä 21 rastia. Toisin sanoen paljon pitkiä rastivälejä.

Ykkösrastille sain kuin sainkin aikaiseksi perinteisen ykkösrastin pummin. Onneksi ystävälliset sielut neuvoivat minut ja muutkin eksyneet lampaat melkein kakkosrastin havinoilta ykköselle. Ykkösen jälkeen suunnistus alkoi sujua jo paremmin. Kaikki meni hyvin aina 9 rastille asti. Ei tullut liiemmälti edes bongattua ns. vääriä rasteja. Tapasin metsässä Iso Kivijärven rannoilla Tuuliviirin ja molempien meno vaikutti silminnähden vapautuneelta.

Rastille 10 olikin sitten vuorossa seuraava pummi. Aikani etsittyäni ja lukuisia vääriä rasteja bongattuani löysin yhdessä usean muun vähintään yhtä hukassa olleen suunnistajan kanssa rastin jossa oli koodi 239 ja helpotus oli jälleen valtava. Tästä sitten rasti 11 helposti ja sitten taas pientä harhailua ja rasti 12 pienten rusettien jälkeen. Tämän jälkeen kohti rastia numero 13.

Rastiväli 12-13 muodostui painajaismaiseksi, sillä loukkasin hieman jalkaani edetessäni sähkölinjan alla. Lisäksi huonot reitinvalinnat maksoivat aikaa paljon. Onneksi kuitenkin myös rasti 13 löytyi. Tämän jälkeen lyhyt siirtymä tihun läpi rastille 14 ja kohti ylimääräistä ankkurien putkilenkiä. Rastilla 14 liittyi parivaljakkoomme kolmaskin ihminen. Kolmikkomme kasvoi isommaksi rastilla 15 ja rastilla 16. Rastin 16 jälkeen oli edessä viimeinen pitkä väli. Taisipa joku ryhmäläisistä hihkaista tässä kohtaa, että 14,1 km tuli tässä kohtaa täyteen. Onneksi reitti rastille 17 oli varsin helppo, sillä olimme jo rastia 13 etsiessämme käyneet melkein 17 rastilla.

Rastin 17 jälkeen rasti 18 ja sitten kauniille yleisörastille numero 19, joka näkyy jyrkänteen päältä hienosti kisakeskukseen (kannustusjoukot väittivät nähneensä minut ko. rastilla). Sitten rasti 20, jossa leimasin varmuudeksi jopa kahteen kertaan. Miltei heti leimauksen jälkeen kuulin alapuoleltamme maaliviitoituksen vierestä kannustushuutoja. Tämän jälkeen hyppäsin gasellimaisen loikan alas jyrkänteeltä ja kohti viimeistä rastia muiden NOKkilaisten ja fanien villisti kannustaessa.

Viimeinen rasti, nopea leimaus ja täydellä vauhdilla loppusuoralle. Hirvi onnistuu kuin onnistuukin antamaan ennen siltaa lipun käteeni ja niinpä minä ja lippu liidämme kohti maalia (en tiedä olenko sen paremmin ennen tai jälkeen tuon loppusuoran kiitänyt niin lujaa vauhtia). Tämän jälkeen maalileimaus ja loputtomalta tuntunut matka kohti emitin tarkastuspistettä. Sisimmässäni tiedän leimanneeni kaikki rastit, mutta toimivatko elektroniset laitteet? Entä jos en painanut leimasinta riittävän lujaa niin, että tarkistusliuskaan jää jälki. Entä muut? Onko heillä hyväksytty suoritus? Sietämätön jännitys nousee palana kurkkuun, kun ojennan emittini ystävällisesti hymyilevälle, mutta silminnähden jännittyneelle neitokaiselle. Ikuisuudelta tuntuvan sekunnin jälkeen tytön hymy levenee ja suusta pääsee kaksi tuossa kohdassa maailman hienointa kirjainta OK. Myös minun hymyni vapautuu. Tyttö kertoo jännittäneensä joukkueemme tulosta ja kehuu blogiamme. Hymyilen takaisin ja kiitän kehuista. Tämän jälkeen lähden kohti joukkuettamme. Vieläkään en tiedä tuon taivaallista Harmaakarhun, Supan tai Tuuliviirin suorituksesta. Ovatko he hyväksytysti maalissa. Näen Avokallion tallustavan ensimmäisenä minua kohti. Näytän peukkua ylöspäin. Sitten silmäni kohtaavat jälleen kerran unohtumattoman näyn, kun myös Avokallion peukku nousee ylös. Silloin tiedän meidän onnistuneen hyväksytysti.

Koko porukka hymyilee. Minulle ojennetaan Gatorade-pullo. Käteni tärisee enkä onnistu saamaan urheilujuomapulloa auki. Joku (en muista kuka) tarjoutuu auttamaan. Tämän jälkeen nokka kohti telttoja. Vuorossa on koko viikonlopun kohokohta eli voittoshampanjat. Käteni tärisevät edelleen. Saan kunnian korkata pullon ja voi pojat miten hyvältä juoma maistuukaan.

Tässäkö tämä nyt oli? Täysin ainutlaatuinen ja uskomaton Operaatio Kuopio-Jukola. Operaatio, joka on ollut läsnä joka päivä kuluneen vuoden ajan. Tässä kohtaa on tarpeen kiittää kaikkia joukkueen jäseniä ja faneja, niin Kuopiossa, kotisohvilla ja sosiaalisessa mediassa. Vaikka Operaatio Kuopio-Jukola loppuu tähän, niin Operaatio Louna-Jukola starttaa pian. Tulemme siis olemaan ilonanne myös jatkossa.

KIITOS!!!

-T

Lapinleukun jälkimietteitä operaatio Jukola 2014:sta

Onpa ollut mielenkiintoista seurata osin sivusta kuin sisältäkin tämän nuoremman polven tekemistä ja aikaansaannoksia tässä viime viikonloppuna huipennuksensa saaneessa Jukola-projektissa. Enpä osannut vuosi sitten kuvitellakaan millaisen hengen puuhamiehet hankkeeseen tulisivat sytyttämään ja minkä huikean, positiivisen julkisuuden joukkue tulisi osakseen saamaan – julkisuuden, jossa valtakunnan rajatkaan eivät ole olleet esteenä. Kiitos siitä lankeaa varmaan suurelta osin somelle ja sen hyödyntämiselle sopiva pilke silmäkulmassa. Mitään ainutlaatuista ei kuitenkaan synny ilman tekijöiden innostusta ja kipinää, joka saa siihen tarvittavan työnkin tuntumaan viihteeltä.  Kunnia kuuluu siis varsinaisille ideanikkareille ja puuhamiehille unohtamatta muitakaan joukkueen jäseniä ja kannustusjoukkoja – tärkeitä lenkkejä yhteishengen luonnissa. Ulkoiset puitteetkin oli hoidettu mallikkaasti. Joukkueelle hankittiin tyylikäs yhtenäinen kilpailuasu, rakennettiin omat facebook-sivut kuvakalentereineen ja kirjoitettiin blogia operaation etenemisestä. Niitä myös muisteltiin päivitellä ja twiittailla ahkerasti. Faneja varten oli hankittu NOT-OK PKS SK -mukeja, hiirimattoja, pinssejä, tarroja…

Oli varsin ymmärrettävää, että joukkuetta kasattaessa firman Jukola-konkarit Hirvi ja Lapinleuku pyydettiin mukaan. Vaikka operaatio oli lähtöisin sukupolvea nuoremmista ja selvästi heidän juttunsa, niin haluttiin legendaarisen Jukolan yöosuuksille kokemusta kehiin. Junioreillahan ei Jukola kokemusta ollut lukuun ottamatta Avokalliota, joka on ollut haistelemassa Jukolan yön tunnelmia jo viiden ikäisenä naperona – omine nokkinensa vain muutamaa vuotta vanhemman kaverinsa seurassa – kuitenkin katsomon puolella luonnollisesti. Isä ei silloin ehtinyt paljoa perään katsella keskittyessään omaan suoritukseensa, mutta ei poika sitä tuntunut innostukseltaan kaipailemaankaan.

Lapinleukun panos joukkueessa oli lähinnä henkinen, koska vanhoille meriiteille ei ollut enää katetta tänä päivänä. Suunnistuskilpailuissa kiertäminen loppui jo parikymmentä vuotta sitten. Suurin syy siihen oli päätetyöskentelyn huonontama näkö, eikä kokeilut piilolinssien kanssa tuoneet ratkaisua asiaan. Fyysinen kuntokin pääsi repsahtamaan pahasti keväällä suoritetun leikkauksen jälkeisen pitkän toipumisen aikana. Kilpailujen aikoinaan jäätyä taakse, suunnistus matalasykkeisempänä jatkui kuitenkin osana lapinvaelluksia. Keväällä tehtiin joukkueen kokoonpanossa oikea ratkaisu ja Lapileuku siirrettiin varamieheksi. Tämän porukka todistikin Jukolassa, kun jokainen hoiti osuutensa kunnialla maaliin. Juniorien suunnistuskokemus oli pitkälti viime kesän ja tämän kevään kuntorastien varassa, joten kunnioitettava suoritus minimaalisella kokemuspohjalla. Hatunnoston arvoinen suoritus vaativassa maastossa nosti joukkueen itseluottamuksen oikealle tasolle.

Tästä on hyvä jatkaa. Eiköhän jokaiselle NOT-OK:n ensikertalaiselle syttynyt kipinä kytemään tätä suurviestiä kohtaan kuten aikoinaan kävi meille konkareillekin. Joukkueen viihtyminen oli hyvin aistittavissa, siellä. Fiiliksissä oli Lapinleukukin kymmenen vuoden (silloin jo yleisön joukkoon siirtyneenä) tauon jälkeen. Ylen lähetyksien välityksellä on toki tullut oltua tunnelmissa mukana senkin jälkeen, mutta ei se korvaa täysin paikalla oloa.

Hirven kun vielä saatte korvattua nuoremmalla, niin täydellinen sukupolvenvaihdos on suoritettu. Olette jo nyt pistäneet paremmaksi: Kokonainen joukkue Pori Energialta. Me (Hirvi, Seppo ja minä) aikanaan jouduttiin sulautumaan Rastikarhujen joukkueeseen.

-Lapinleuku

Supan Jukola

Lauantaiaamu oli herätys klo 5.55. Kahden viikon lomailun jälkeen ja lähes täydellisen radiohiljaisuuden vuoksi en ollut aivan selvillä Jukolan matkaan liittyvistä yksityiskohdista, pois lukien niitä mitä Trikoolta olin perjantaina tiedustellut.

Tavarat olivat kuitenkin jo kasassa ja nopeiden aamutoimien jälkeen auto kohti konttorin pihaa. Sinne päästyäni paikalla olikin jo Trikoo ja muistaakseni pari muutakin. Auto saatiin nopsaan pakattua ja matkaan pääsimme lähtemään aikataulussa. Matkalta poimittiin vielä Kullaan Novikov mukaan.

Matka Kuopioon sujui alkumatkan pilkkimisen ja loppumatkan pölinän merkeissä.

Perille päästyämme saimme huomata, että autojen purkualueelta leirintäalueella oli jonkin verran matkaa, joten ei muuta kuin pj-teltta kantoon ja pystytys puuhiin. Hieman muisteltuamme kyseisen majoitusvälineen toimintakuntoon saattamista, homma onnistuikin yllättävän vikkelästi.

Lauantai-ilta leirintäalueella meni odottavissa ja hieman jännittävissä tunnelmissa. Tärkeimpänä asiana illalla tuli ilmi, että miten päin se peukalokompassi käteen aseteltiinkaan, tästä tiedosta kiitos Tuuliviirille. Lähtökohdat omalle osuudelleni olivat siis mainiot. Tämä seikka taisi hieman aiheuttaa jännitystä muissa joukkueen jäsenissä.

Viimeisestä suunnistuksestakin oli kulunut jo kaksi kuukautta ja maanantairasteille muistelin kerinneeni tänä vuonna 3 kertaa ennen Jukolaa.

Kellon lähestyessä 23 joukkueemme siirtyi kohti lähtöpaikkaa ja Kullaan Novikov päästettiin irti Hornetin ylilennon saattelemana.

Itselläni oli ajatuksena tämän jälkeen valmistua koitokseeni lepoa ottamalla, mutta yöllinen kylmyys vaikeutti tätä hommaa huomattavasti.

Jonkinlaisen torkkumisen jälkeen heräilin, kenties joskus klo 6.30 aikoihin kun Harmaakarhu oli päästetty jo metsään. Kuulin, että viesti ollut mennyt joukkueeltamme tässä kohtaa suhteellisen hyvin.

Hieman heräämisen jälkeen tulikin tieto, ettei lähtöpaikalle ole vielä hirveä kiire, sillä Jukolan kuulemma haastava maasto oli tehnyt temput ”rusettien” muodossa ja tv aikaakin joukkueelle tässä kohtaa siunaantui.

Valmistauduimme siis kohti yhteislähtöä Trikoon ja Tuuliviirin kanssa. Trikoon pääsikin matkaan 9.00 ja jäljelle jääneet 9.20. Tuuliviiri säntäsi joukon kärkeen ja itse tyydyin varovaisempaan alkuun. Hölkäiltyäni rauhalliseen tahtiin k-pisteelle alkoi itse rastien metsästys. 1-rastia haettiinkin hieman kauemmin ja väärästä kohtaakin, mutta lopulta se sieltä löytyi.

Suunnistus sujuikin tämän jälkeen hieman paremmin ja muodostuneita polkua hyödyntäen ja karttaa vilkuillen rastitkin kohtuullisesti löytyivät. Parista jyrkänteen reunasta olevasta rastista oli hieman epäselvyyttä, mutta nekin sieltä löytyivät.

Alkumatkan jälkeen alkoi olla selvää, ettei nyt suunnisteta missä tahansa maanantairastien maastoissa. Moista kalliota ja suo yhdistelmää ei ole tullut nähtyä missään, ilmeisesti radan haasteellisuus oli tullut jutuista päätellen yllätyksenä monelle kokeneille suunnistelijallekin.

Monen kiivetyn kallion ja suonsilmän jälkeen alkoi maalialue silmissäni häämöttää. Tämä osoittautuikin osuuteni vaikeammaksi kohdaksi. Löysin aivan maalialueen reunan ja sieltä rastin, joka olikin väärä rasti. Pellon reunassa näin myös toisen rastilipun ” sillan kaiteiden” yläpuolella. Silmiini ei sattunut leimauspukkeja kuitenkaan mistään.

Tästä todella hämmästyneenä lähdinkin hakemaan vauhtia uudestaan metsän reunasta, vaikka paikasta olinkin suhteellisen varma. Pellon ja metsän reunaa haravoituani rastia ei vain löydy mistään ja tulin vielä kerran katsomaan väärä rastia. Tämänkin jälkeen lähdin vielä kerran metsän puolelle ja sieltä vastaani tuli toinen suunnistaja, jonka selkä peesissä pääsinkin sitten ”sillalle” asti. Suureksi hämmästykseni nämä ”sillan kaiteet” olivatkin ne kateissa olleet leimauspukit, joita silmäni eivät vain jostain syystä nähneet.

Tämän jälkeen kiirellä maaliin ja optikon juttusille…

T: Suppa

PS. Kaikki meni joukkueeltamme kuitenkin putkeen ja saimme tehtyä ehjän suorituksen ja jopa nostettua sijojamme kisassa. Suuret kiitokset kaikille kannustajille ja muille joukkueen jäsenille

Tuuliviirin 6. osuus

Elämäni ensimmäinen Jukola-startti lähti jopa ehkä vähän odotetusti yhteislähdöstä klo 9.20. Joukkueen virallinen tavoite oli voittaa koko kilpailu ja tunne sen myötä luonnollisesti musertavan pettynyt. Olosuhteet ja todennäköisyydet olivat kuitenkin meitä vastaan ja niin sain lähteä metsään monen muun suunnistajan kanssa samaan aikaan.

Heti emitin nollauksen yhteydessä tuli aamun ensimmäinen takaisku. Järjestäjät ilmoittivat, ettemme saadakaan GPS-seurantalaitteita. Tämä on aika ymmärrettävää, koska YLEn päätehtävä on tuottaa ohjelmia eri medioihin. Toisen yhteislähdön aikaan oli kaikki televisiokamerat sammutettu, niin mitäs sitä enää meitä seuraamaan. Lähtöalueelle päästyäni olin tästä pettymyksestä toipunut jo täysin ja ilokseni huomasin, että joukkueemme jäsenet olivat löytäneet Somesta tuttuja hahmoja. Suuntasin heidän luo ja vaihdoin muutaman kuulumisen Team SOSElaisten kanssa. Heillä oli meidän tapaan myös kolmen suunnistajan taktiikka kohta lähestyvään aamun yhteislähtöä. Juteltiin hyvässä hengessä mitä kaikkea on tullut jo tähän asti koettua ja vaihdettiin fiiliksiä kohta alkavaan omaan osuuteen liittyen.

Ensin päästettiin ankkurit matkaan. Tuskallisen pitkän 20 minuutin odotuksen jälkeen vuoron sai kaikki loput suunnistajat jotka eivät vielä olleet metsään ehtinyt lähteä. Kilpailuviettini on sen verran suuri, että hetken ennen lähtölupaa suunnittelin pinkovani ensimmäiset 50 metriä niin kovaa kuin vain pääsen ja näin ollen yrittää johtaa tätä massalähtöä edes vähän aikaan. Meriittihän sekin olisi ollut, mutta muistin kuitenkin olevani yksi joukkueen jäsenistä ja se ei välttämättä olisi ollut joukkueen etujen mukaista uuvuttaa itseni jo ennen K-pistettä.

Niin vain se lähtölupa tuli meillekin ja kaikki jalot suunnitelmat joukkueen eduista ja muista katosivat sen sileän tien. Ihan urku auki ensimmäiseen Jukolaan en lähtenyt, mutta väitän olleeni 15. parhaan joukossa ensimmäisen 100 metrin jälkeen. Tiesin että joukkueemme jäseniä ja faneja oli lähtösuoralla useammassa eri kohtaa. Yritin heitä varten esittää juoksevani ja lukevani karttaa samaan aikaan. Tältä se varmasti näyttikin, mutta missään nimessä en saanut mitään selvää koko kartasta. Vasta kun kaarruimme viitoituksen mukana yleisön valvomien silmien alta pois, uskalsin hidastaa vauhtiani ja siten pystyin paikantamaan itseni kartalta. Joukkueemme muilta jäseniltä kuulleet tarinat alun pituudesta ennen K-pistettä eivät olleet satua. Noin 700 metriä sitä juostiin ja jo siinä vaiheessa Jukolan henkeen kuuluvat huutelut rastien numeroista alkoivat kaikua edestä ja takaa. Olin päättänyt aloittaa osuuteni mahdollisimman vähin riskein ja lyöttäytyä ainakin alussa johonkin ryhmään. Kauhukseni kuitenkin huomasin, että minun rastiani ei kuulunut kenenkään huutelijan suusta. Juuri ennen K-pistettä kovakuntoisen suunnistajan näköinen kaveri huuteli itselleen matkaseuraa samaiselle rastille ja hihkaisin hänelle että ei kun menoksi. Otin äkkiä suunnan ja se oli pystysuoraa kohti etelää ja ensimmäistä rastia.

Rastit 1-5

Vauhtini oli alusta asti kuntooni nähden aivan liian kova. Heti ensimmäisessä mäessä nostin sykkeeni maksimiin ja tuntui, etten kunnolla siitä palautunut missään vaiheessa. Ensimmäiset pari rastia yritin pysyä todella vauhdikkaassa ryhmässä mukana ja minulla oli kaikki työ pitää itseni edes 200 metrin säteellä kartassa. Kolmannelle rastille mentäessä minun oli pakko hieman hellittää. Huomasin seuraavan rastin olevan helpohko missä pelto pysäyttää minut varmasti. Tässä aloin ensimmäistä kertaa viikonlopun aikana toteuttaa itsenäistä suunnistusta. Tätä ihanuutta kestikin sitten melkein neljännelle rastille asti. Rasti oli lähellä tietä rinteen puolivälin kohdilla. Suunnistajien tallomia uria meni siihen suuntaan lukuisia. Vaistoni sanoi koko ajan, että pitäisi valita se ylin ura. Kaikki muut näyttivät valitsevan sen alimmaisen uran ja niin vain ne selät veivät minutkin siihen suuntaan. Pari minuuttia myöhemmin kiipesimme kaikki nelinkontin kallionseinämää ylös ja mieleeni juolahti ajatus siitä, että olisikohan sittenkin pitänyt luottaa omiin vaistoihini.

Rastit 6-8

Nelosrastin ahaa-elämykset omista suunnistusaitojen erinomaisuudesta sai minut tässä vaiheessa kisaa tekemään ennenkuulumattoman itsenäistä suunnistusta. Kokemukseni lajista on kuitenkin sen verran ohut ja välillä tuntuu, että olisin oikeasti lahjakkaampi ihan missä muussa lajissa tahansa kuin suunnistuksessa. Tästä syystä tein mm. sellaisia virheitä, kuten ottamalla kutosrastilla suunnan takaisin vitosrastille. Sitä ennen olin tullut viereiselle rastille joka ei ollut minun ja kysyin toiselta suunnistajalta näyttämään mihin olin tullut. Siitä sitten reippaana suunta kohti omaa rastia. Onneksi joku kyseenalaisti minut ennen lähtöä ja sen jälkeen huomasin, että minulla on kartta väärin päin. Jukola-urani huippuhetkeni koin kuitenkin seiskarastille mentäessä, kun vedin päättäväisesti pitkää jonoa suoraan rastille. Kerroin tästä uroteosta ylpeänä kisan jälkeen teltalla fanijoukoillekin. He palauttivat minut nopeasti takaisin maanpinnalle huomauttamalla, että kyseessä oli radan helpoin rastiväli ja siinä ei tarvinnut muuta kuin seurata järveä jonka päässä rastini oli.

Rastit 9-13

Muutaman hieman helpomman rastin jälkeen oli vuorossa taas tämmöiselle keltanokalle mahdottoman haastavia rastivälejä. Välimatkat olivat pitkiä ja mikä pahinta, matkalla oli vain metsää, vähän tiheämpää metsää, muutama hakkuualue ja niitä saamarin korkeuskäyriä. Eli toisin sanoen ei mitään semmoista, mistä minä olisin hirveän hyvin saanut kiinni ja minkä avulla suunnistaa. Päätin siis Jukola-hengessä hieman huudella omia rastinumeroita ja samoja numeroita tuli huudeltua onneksi takasinkin. Yhteislähtöni kovimmat menijät olivat menneet jo menojaan ja nyt mukanani metsässä oli selvästi hieman kokeneempia suunnistajia, joilla iän tuoma kokemus ja varmuus korvasivat puutteita vauhdissa. Tämä sopi minulle erittäin hyvin, koska minä olin uuvuttanut itseni alun kivikkoisiin ylämäkiin ihan totaalisesti. Matkalla ei tainnut olla hirveästi hajarasteja, koska jokaiselta rastilta lähti polku suoraan kohti seuraavan rastin suuntaa. Näin minun oli helppo pitää itseni suurin piirtein kartalla ja vaikka selkiä paljon seurasinkin, niin aika hyvin olin koko ajan siellä missä pitikin olla. Korkeuskäyrät tuottivat minulle edelleen vaikeuksia kartanluvussa ja ilman muiden apua etsisin näitä rasteja Kuopion metsistä vielä tälläkin hetkellä. Ilon hetkiä sain tällä osuudella törmätessäni joukkueemme ankkuriohjukseen. Hän tunnetaan TV:stäkin lempinimellä Trikoo. Hänellä oli mennyt oma osuus hienosti ja sain tästä uskoa, että seikkailumme saa vielä onnellisen lopun.

Rastiväli 13-14

Leimasin tyytyväisenä oikealle rastille nro 13 ja aloin katselemaan seuraavan rastin sijaintia. Järkytys oli suuri, kun huomasin seuraavan rastin olevan 6. osuuden ylivoimaisesti pisin rastiväli! Melkein 2km matkaa ja taas vain niitä tuttuja ja turvallisia korkeuskäyriä. ”Yksin tuonne en ainakaan lähde”, huudahdin itsekseni. Kuulin kun jotkut alkoivat puhumaan jostain sähkölinjasta. En yhtään aluksi tajunnut miksi he niistä puhuivat. Tämä ryhmä lähti mielestäni 90 astetta väärään suuntaan ja ihmettelin kovasti että mitä nyt tapahtuu. Aikani tutkailuani tajusin, että muutaman sadan metrin päästä menee täysin samaan suuntaan sähkölinja. Tämä oli ratamestarilta selvästi pitkän pohdinnan lopputulos. Kovat suunnistajat painaisivat linnuntietä läpi mäkien ja soiden suoraan rastille. Maasto muutenkin oli varmasti helpompikulkuisempi tällä välillä, koska tunnetusti sähkölinjojen alapuolella on yleensä paljon risuja ja muita kulkua hidastavia tekijöitä. Me amatöörit valitsimme varmasti järjestäen tämän sähkölinjan seuraamisvaihtoehdon, koska tuolla taktiikalla ei pysty eksymään ainakaan ihan hirveästi. Reittivalinta osoittautui helppokulkuisemmaksi mitä olin pelännyt. Sitä samaa kivikkoista ja mutaista polkua pitkin sielläkin mentiin, mutta niitä risuja ja kaadettuja pikkupuita ei linjan alla kuitenkaan ollut ihan hirveästi. Hävisin tällä rastivälille kärjelle ihan tolkuttomasti. Syynä siihen oli se, että olin aivan poikki. Siis sen lisäksi etten osaa kunnolla suunnistaa. Tähän asti olin onnistunut kulkemaan metsässä tyylillä, jolla tasaisilla ja alamäissä juostaan ja ylämäet paikoitellen kävellään. Nyt oli kuitenkin käynyt niin, että jouduin kävelemään tasaisillakin osuuksilla. Tämä ärsytti vanhaa maratoonaria aivan mielettömästi, koska en ollut siihen päivään asti ottanut ainuttakaan kävelyaskelta juoksutapahtumassa. Nyt sitä sitten puuskutettiin kuin viimeistä päivää ja kivien päällä hyppeleminen oli täyttä tuskaa. Rasti kuitenkin löytyi ja pientä valonpilkahdusta toi hetki, kun huomasin minulla olevan enää kolme rastia ennen maalia.

Rastit 15-maali

Viimeiset kolme rastia olivat aika helppoja löytää ja lähellä toisiaan. Lähestyimme vääjäämättä kilpailukeskuksen edessä kohoavaa rotkon yläreunaa pitkin kohti maalialuetta. Olin aamun valjetessa jo käynyt vakoilemassa mikä niistä kolmesta loppusuoran alussa olevasta rastista on kuudennen osuuden rasti. Toiseksi viimeisellä rastilla huudeltiin taas tuttuun tapaan seuraavan rastin koodia, mutta siitä minä en enää välittänyt. Olin näiden samojen suunnistajien kanssa tullut jo samaa matkaa useamman rastivälin ja yhteenkuuluvuuden tunne oli valtaisa. Tässä kohtaan otin sankarin viittaa harteilleni ja vastasin koodin huutajille tietäen missä meidän rasti on ja laitoin isompaa vaihdetta silmää. Piskuinen, mutta sitäkin iskukykyisempi viiden suunnistajan ryhmä lähti allekirjoittaneen johdolla mäen rinnettä alas kohti viimeistä rastia ohittaen hölmistyneen tuntuisia muita suunnistajia. Kun muut ryhmät ja suunnistajat katselivat karttojaan, niin meidän joukkio eteni päämäärätietoisesti suoraan kohti oikeaa rastia. Rastin kohdalla minun oli kuitenkin pakko vilkaista, että olihan se aikaisemmin jo vakoilemani rasti juuri se minun rastini. Olihan se! Nopea leimaus ja ei muuta kuin loppusuoralle. Vielä viimeinen vilkaus karttaan todeten, että kaikki rastit oli tullut käytyä ja täyttä laukkaa kohti maalia. Loppusuoran päähän oli rakennettu yleisölle sellainen alikulkusilta, jonka yli suunnistajat joutuivat juoksemaan. Voimani loppuivat tasan siihen viimeiseen ylämäkeen ja lopun taistelin sen minkä pystyin. Viimeinen leimaus ja syvä huokaus. Olo oli täysin tyhjä ja matka maalirastilta kohti emitin tarkistusta tuntui todella pitkältä. Muutama kaveri ehti emitin tarkistukseen ennen minua ja kuulin, kuinka toimitsija sanoi molemmille kaiken olevan OK. Tässä kohtaa mieleeni hiipi pelko, että mitä jos en ollutkaan käynyt kaikilla rasteilla. Kädet täristen laitoin läpyskäni lukukoneeseen ja nuori toimitsijanainen katsoi minua kaunis hymy kasvoillaan. Joko hän oli erittäin ystävällinen paikallinen toimitsijanainen tai sitten hän tunnisti juoksuasuni, joka minusta johtumattomista syistä oli ollut aika paljon esillä eri medioissa juuri ennen Jukolaa ja sen aikana. Todennäköisesti hymy johtui molemmista syistä. Vielä kuuluisuuden tuomia hetkiäkin hienompi tunne on se, kun toimitsija sanoo minunkin kohdallani maailman hienoimmat kaksi kirjainta: O ja K. Suljin silmäni ja lausuin luojalle kiitokset.

Teltalla minut valtasi todella outo olotila. Todellisuudessa olin pelännyt aika paljon tulevaa osuuttani ja itseluottamukseni lajista on vielä sen verran hataralla pohjalla, että ihan aidosti pelkäsin eksyväni Vehmersalmen metsiin. Saman viikon maanantaina olin myös käynyt lääkärissä. Siellä minulle todettiin urheilupiireissä suosittu mykoplasma ja siihen päälle vielä allergiaoireet, jotka olivat myös ihan uusi juttu minulle. Kahdeksan päivän antibioottikuuri jäi kuitenkin viiden päivän mittaiseksi. Lääkkeet saivat oloni ja lihakseni todella väsyneeksi ja päätin jättää niiden syönnin hyvissä ajoin ennen kisaa. Pienet rauhalliset juoksuvedot ennen sunnuntaita aiheuttivat ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun en päässyt kymmentäkään metriä eteenpäin ilman hengästymistä. Mikäli emme olisi olleet Urheiluruudussa viikkoa ennen, niin olisin vähintään vaihtanut osuuteni johonkin lyhyempään. Nyt mentiin tyylillä, joka oli mallia kaikki tai ei mitään. Päätin, että kärsitään se mahdollinen keuhkokuume sitten vasta seuraavalla viikolla…

Häviäjät selittelee ja näin ollen aikaisemman kappaleen valitusvirsien merkitys muuttuu, koska olen äärimmäisen tyytyväinen suoritukseeni. Terveyteni ei myöskään saanut takapakkia seuraavalla viikolla ja näin ollen riskipelini oli onnistunut. Joukkueemme sijoitus parani osuudellani 84 sijaa. Mahdollisesti pieni sairastelu söi ajastani muutaman minuutin pitkällä rastivälillä radan loppupuolella, mutta muuten juoksemisen äärimmäisen haastavassa maastossa onnistui mielestäni kiitettävästi.

Lopuksi haluan lausua suuret kiitokset kaikille joukkueen jäsenille, sekä huolto- ja fanijoukoille. Teitte matkasta elämäni ensimmäiseen Jukolan Viestiin ikimuistoisen. Tämä on varmasti vasta alku monelle vähintään yhtä hienolle kokemukselle mitä saan jatkossa kanssanne kokea.

Epäsuunnistusjoukkueen ensimmäinen Jukola lähestyy

Eipä tiennyt Levomaan poika viime heinäkuussa mihin soppaan oli lusikkaansa tunkemassa, kun eräänä päivänä nykyisessä Cafe PKS:ssä yhdessä Juniori Lehtosen kanssa kirjaili ensimmäisiä rivejä Rastinkiertäjät blogiin. Samaan aikaan voidaan katsoa heränneen henkiin kaikkien suunnistusta seuraavien ihmisten huulilla oleva ja kiistatta (ainakin Porin) paras ja kuuluisin epäsuunnistusjoukkue NOT-OK PKS SK.

Ensimmäinen suuri askel kohti kuuluisimman NOT-OK joukkueen statusta otettiin maaliskuussa, kun Kuopio-Jukolan uutispiällikkö otti meihin yhteyttä. Paljon se vaati suunsoittoa somessa sekä 101 TJ- kuvaa sekä twitteriin että facebookiin. Lähes unettomia öitäkin tuli vietettyä, miettien mistä ihmeestä nappaamme seuraavan TJ-kuvan. Myös ajatukset, miksi ihmeessä meillä on kuusi hyvää 75 kuvaa, mutta ei yhtään 76 kuvaa vyöryivät uniin kuin Eujafjallajökulin tuhkat lentomatkustajien elämään 2010. Kaiken tämän jälkeen olimme kuitenkin siinä tilanteessa, että pääsimme Jukolan viestin sivuille oman TJ-kalenterimme kanssa.

Tämän jälkeen pitkän tovin keskityin maanantai- ja torstairastien kiertämiseen ja suunnistuksen mieleen palauttelemiseen. Kevään toilailuista voi lukea aikasemmista blogikirjoituksista. Seuraava projektimme kannalta merkityksellinen tapahtuma oli osuuksien uudelleenjako toukokuun alussa. Tällöin kohtalon oikusta vajaa kahdeksan kilometrin vitososuus muuttui yli 14 kilometrin ankkuriosuudeksi. Yhden illan paniikin jälkeen olin vihdoin sinut asian kanssa ja kävin ensimmäistä kertaa sitten armeijan aamulenkillä.

Päästyämme toukokuun puoleen väliin tapahtui se, mitä firman markkinoinnille tuli luvattua jo enne edellisjoulun joululauluja, mutta mitä hädintuskin itsekkään uskoi milloinkaan tapahtuvaksi. Tunnelma sähköistyi koko Cafe PKS:ssä ja sen ympäristössä, kun Tuuliviiri yhdessä Harmaakarhun kanssa asteli ovesta sisään. Tuuliviiri alkoi ääni jännityksestä väristen kertoa "ette pojat arvaa mitä on tapahtunu?" Totisesti emme arvanneet, että Yleisradio, siis Yleisradio oli ottanut meihin yhteyttä ja kysynyt lupaamme tehdä meistä juttua televisioon. Siis kansalliseen televisioon, suunnistusjoukkueesta, josta 6/8 osaa oli aloittanut suunnistamisen viime kesänä. Lupasimme että jutun saa tehdä. Kuvauspäiväksi valikoitui viime viikon keskiviikko. Televisiokamerat pääsivät seuraamaan viimeistä käyräsuunnistusharjoitustamme Rottajärven legendaarisille kallioille. Samaiset kalliot ovat kouluttaneet allekirjoittanutta varsin kovalla kädellä. Samalla kertaa Vanhatalon Nina kertoi, että saamme gps-seurannan viestiin, sekä pääsemme heittämään muutamat kommentit legendaariseen Jukolan yön tv-lähetykseen. Samassa lähetyksessä pitäisi näkyä myös Porissa kuvattua materiaalia.

Rottajärven harjoituksiin lähtö Ylen valvoessa. Kuva: Eeva Y.

Vielä suuremman yllätyksen koimme viime perjantaina, kun saimme Twitterissä tiedon, että pääsemme lauantain pääurheiluruutuun. Siis ryhmä porilaisia epäsuunnistusjoukkueen suunnistajia ilman minkäänlaista kilpailukokemusta lauantain pääurheiluruudussa. Eihän tässä voi olla kuin kiitollinen, sillä samalla tuli täytettyä suurisuisena tekemäni lupaus telkkariajasta. Eikä sitä varten tarvinnut edes kiertää TV-rastia kuin Uuno Turhapuro nakkien keitinvesikulhoa.

Tänään kävimme yhdessä Avokallion ja Hirven kanssa Radio Porissa kertomassa tunnelmistamme kohti lauantaista Jukolaa. Tunnelmia voi kuunnella tai jopa tallentaa itselleen vaikkapa Jukolan yön leiridiskoa varten täältä.

Itse suunnistustreenejä Kiimakallion jälkeen on tullut vedettyä kahdet maanantairastit, yhdet torstairastit sekä rottajärven käyräharjoitus. Maanantairasteilla Ruosniemessä reilu viikko sitten pummein aikalailla ja kaiken lisäksi vielä katkesin totaalisesti ennen viimeisiä rasteja. Likimain konttaamalla ja täysin nääntyneenä pääsin kuitenkin hyväksytysti maaliin. Voimien loppuminen 6,4 kilometrin radalla alle 2 viikkoa ennen Jukolan 14 kilometrin ankkuria, ei voi luvata kuin huikeaa elämystä sekä minulle että katsojille. Saman viikon torstainen Niittymaan torstairasti ei paljon parempaa luvannut, sillä taas meni noin 6 kilometrin via dolorosaan se standardi 2h. Tästä sisuuntuneena päätin sunnuntaina ottamassa 14 kilsan lenkin maastossa polkua pitkin. Luojan kiitos selvisin sentään tästä, joten luottavaisin mielin lähdin maanataina Noormarkkuun rasteille. 6,2 kilometriä muutama huono reitin valinta ja hidas vauhti ja kuinka ollakkaan aikaa kului 2 tuntia ja sija tulosluettelon häntäpäässä. Huomenna vuorossa vielä Ulvilan torstairastit ja sitten Trikoo on valmis elämänsä toistaiseksi upeimpaan urheilusuoritukseen. Tavoitteena tulla loppusuoralla voittajana maaliin.

Minä olen valmis Kuopioon, kysymys kuuluukin onko Kuopio valmis minuun?

-T

Kenraaliharjoitus Helsingissä

Niin vain kelit lämpenivät tänäkin keväänä. Olin taas kerran talven pimeinä tunteina ilmoittanut itseni juoksukilpailuun. Olen tehnyt tämän virheen jo monena talvena ja aina kesällä itse tapahtumassa sitä päätöstä katunut. Nuoruusvuosista viisastuneena olen kuitenkin jättänyt ne pisimmät matkat vähemmälle ja tänä vuonna kalenterista löytyy vain Helsinki City Run. Kauden päätähtäin on tietenkin Kuopiossa ja koko ikääntyvä ja pyöristyvä kehoni on viritetty tänä vuonna vain Jukolan Viestiä ajatellen. Helsingin puolikas maraton siis on alkujaankin ollut tarkoitus toimia motivaattorina juoksukunnon ylläpitämisessä ja tästä syystä kohtalaisen paineettomassa tilassa sain nousta toukokuun 10. päivä linja-autoon, jonka määränpää oli Helsingin Olympiastadion.

Kuljetuksen Helsinkiin järjesti pientä korvausta vastaan Kankaanpään Maratonklubi. Linja-autossa oli lisäkseni noin tusinan verran muita elämysten metsästäjiä. Matka sujui tuttuun tyyliin kakkostietä pitkin ja pakollinen pysähdyspaikka oli Forssan autokeitaalla. Sieltä ostin mukaani mm. karkkia, jotta niistä saatavat nopeat hiilarit piiskaisivat minut ennen näkemättömään vauhtiin itse kisassa.

Linja-auto parkkeerasi Olympiastadionin kupeeseen niille osoitetulle paikalle. Muutama tunti enää ja sitten saan tyydyttää kilpailuviettiäni taas kerran pienen tauon jälkeen juoksutapahtuman muodossa. Vuorossa oli vaatteiden vaihto ja numerolapun asettelu rintaan. Juoksuasukseni olin valinnut luonnollisesti näyttävän NOT-OK PKS SK:n edustusasun. Muutama paheksuva ja oudoksuva katse kanssakilpailijoilta vain paransi oloani ja isolla itseluottamuksella lähdin kohti lähtöpaikkaa.

Tapahtuman ilmoittautumisen yhteydessä kysyttiin tavoiteaikaa. Minä olin luonnollisesti valehdellut silmät päästäni ja näppäillyt sellaisen ajan, että sillä vauhdilla oltaisiin (ainakin melkein) Kalevan Kisoissa 10km finaalissa palkintokorokkeella. Tästä johtuen minulle oli myönnetty hävettävän pieni lähtönumero ja sillä pääsi kirkkaasti ensimmäiseen lähtöryhmään. Kisassa juoksi kanssani yli 17 500 muuta juoksijaa. Juoksunumeroni 403 oli sen verran kova saavutus, että suurimmat urotekoni olin tälläkin kertaa onnistunut tekemään jo hyvissä ajoin ennen lähtölaukausta.

Tavoitteeni itse kisaan oli varovaisen optimistinen. Ennätys täytyy nyt aina rikkoa ja tämä kisa ei ollut sen suhteen poikkeus. Pientä tasoitusta annoin itselleni siinä, kun puolikasta maratonia en ollut koskaan aikaisemmin virallisesti juossut. Väliaikoja vähän pidemmältä matkalta löytyy muutama ja niistä paras löytyy Berliinin tuloksista muutaman vuoden takaa. Tätä aikaa silmällä pitäen lähdin juoksemaan yllättävän hyvällä fiiliksellä. Mikäpäs siinä oli juostessa – ilma oli sopivan lämmin ja aurinko pilkotti vain paikoitellen.

Taktiikkani oli lajista riippumatta se tuttu ja turvallinen: alussa niin kovaa kuin pystyy ja lopussa niin kovaa kuin jaksaa. Ensimmäiset viisi kilometriä meni kohtalaisen hyvin. Sen jälkeen tapahtui jotain. Minulta loppui nimittäin kunto! Olin laskenut kaiken sen sananlaskun varaan, että ”nuorena ne pohjat tehdään”. Olen koko kevään surffaillut ja herkistellyt Porin lenkkipoluilla siinä uskossa, että olen vähintään yhtä hyvässä kunnossa mitä melkein 10 kiloa ja kaksi vuotta sitten. Viisi kilometriä siinä siis meni ja sen jälkeen loppumatka oli täyttä tuskaa. Kello kertoi koko ajan karua kieltä siitä, että vaatimaton ennätykseni jää ehkä tällä kertaa rikkomatta…

Olympiastadionille tultaessa fiilis oli kaikkea muuta kuin Lasse Virènillä Muchenissä muutama vuosi aikaisemmin. Loppukirissä parista juoksijasta ohi ja katse kelloon. 1:45:48. Damn! Minuutilla yli ennätyksen ja sen jälkeen jo liian tutuksi tulleella tyylillä katse kohti maata kävelin hakemassa palkinnon ja sponsoreiden tarjoamat välipalat.  Ei mennyt kaikki taaskaan niin kuin olin suunnitellut. Laahustamassa kohti suihkutiloja tapahtui jotain mikä kuvasi koko tapahtumasarjan yhdellä pienellä hetkellä. Keski-ikäinen mies pysäytti minut ja kysyi, että olenko minä joku tekijämies kun olen saanut noin pienen juoksunumeron. Vastasin siihen että ”juu en ole” ja jatkoin matkaani. Suihkussa mieleeni tuli hetkeksi ajatus että olisikohan sittenkin kannattanut lenkkeillä hieman enemmän ja ennen kaikkea johdonmukaisemmin. Minun ideologiani urheiluun on kuitenkin sellainen, että tyylikkyys ja itseluottamus korvaavat määrän ja laadun. Laitoin huonon ajan siis kokonaan järjestäjien piikkiin. Tarkkaa syytä en vielä ole keksinyt, mutta syyn on pakko olla jossain muussa kuin peilissä.

Näillä eväillä olen kohtalaisen hyvillä mielin osallistumassa maailman suurimpaan suunnistustapahtumaan ensi viikolla. Paikallisten suunnistusseurojen järjestämillä rasteillakin olen käynyt varovaisen säästeleväisesti, joten ylikunnon vaaraa ei ole. Herkkyys on nyt huipussaan. Kuuleeko Kuopio? Tuuliviiri on valmis!

Suunnistaja ei seuraa opasteita tai muiden selkiä, vaan pitää itsensä kartalla koko ajan
(kuvan on ottanut Marathonfoto)

-Tuuliviiri