Elämäni ensimmäinen Jukola-startti lähti jopa ehkä vähän
odotetusti yhteislähdöstä klo 9.20. Joukkueen virallinen tavoite oli voittaa
koko kilpailu ja tunne sen myötä luonnollisesti musertavan pettynyt. Olosuhteet
ja todennäköisyydet olivat kuitenkin meitä vastaan ja niin sain lähteä metsään
monen muun suunnistajan kanssa samaan aikaan.
Heti emitin nollauksen yhteydessä tuli aamun ensimmäinen
takaisku. Järjestäjät ilmoittivat, ettemme saadakaan GPS-seurantalaitteita.
Tämä on aika ymmärrettävää, koska YLEn päätehtävä on tuottaa ohjelmia eri
medioihin. Toisen yhteislähdön aikaan oli kaikki televisiokamerat sammutettu,
niin mitäs sitä enää meitä seuraamaan. Lähtöalueelle päästyäni olin tästä
pettymyksestä toipunut jo täysin ja ilokseni huomasin, että joukkueemme jäsenet
olivat löytäneet Somesta tuttuja hahmoja. Suuntasin heidän luo ja vaihdoin
muutaman kuulumisen Team SOSElaisten kanssa. Heillä oli meidän tapaan myös
kolmen suunnistajan taktiikka kohta lähestyvään aamun yhteislähtöä. Juteltiin
hyvässä hengessä mitä kaikkea on tullut jo tähän asti koettua ja vaihdettiin
fiiliksiä kohta alkavaan omaan osuuteen liittyen.
Ensin päästettiin ankkurit matkaan. Tuskallisen pitkän 20
minuutin odotuksen jälkeen vuoron sai kaikki loput suunnistajat jotka eivät
vielä olleet metsään ehtinyt lähteä. Kilpailuviettini on sen verran suuri, että
hetken ennen lähtölupaa suunnittelin pinkovani ensimmäiset 50 metriä niin kovaa
kuin vain pääsen ja näin ollen yrittää johtaa tätä massalähtöä edes vähän
aikaan. Meriittihän sekin olisi ollut, mutta muistin kuitenkin olevani yksi
joukkueen jäsenistä ja se ei välttämättä olisi ollut joukkueen etujen mukaista
uuvuttaa itseni jo ennen K-pistettä.
Niin vain se lähtölupa tuli meillekin ja kaikki jalot suunnitelmat
joukkueen eduista ja muista katosivat sen sileän tien. Ihan urku auki
ensimmäiseen Jukolaan en lähtenyt, mutta väitän olleeni 15. parhaan joukossa
ensimmäisen 100 metrin jälkeen. Tiesin että joukkueemme jäseniä ja faneja oli
lähtösuoralla useammassa eri kohtaa. Yritin heitä varten esittää juoksevani ja
lukevani karttaa samaan aikaan. Tältä se varmasti näyttikin, mutta missään
nimessä en saanut mitään selvää koko kartasta. Vasta kun kaarruimme
viitoituksen mukana yleisön valvomien silmien alta pois, uskalsin hidastaa
vauhtiani ja siten pystyin paikantamaan itseni kartalta. Joukkueemme muilta
jäseniltä kuulleet tarinat alun pituudesta ennen K-pistettä eivät olleet satua.
Noin 700 metriä sitä juostiin ja jo siinä vaiheessa Jukolan henkeen kuuluvat huutelut
rastien numeroista alkoivat kaikua edestä ja takaa. Olin päättänyt aloittaa
osuuteni mahdollisimman vähin riskein ja lyöttäytyä ainakin alussa johonkin
ryhmään. Kauhukseni kuitenkin huomasin, että minun rastiani ei kuulunut
kenenkään huutelijan suusta. Juuri ennen K-pistettä kovakuntoisen suunnistajan
näköinen kaveri huuteli itselleen matkaseuraa samaiselle rastille ja hihkaisin
hänelle että ei kun menoksi. Otin äkkiä suunnan ja se oli pystysuoraa kohti
etelää ja ensimmäistä rastia.
Rastit 1-5
Vauhtini oli alusta asti kuntooni nähden aivan liian kova.
Heti ensimmäisessä mäessä nostin sykkeeni maksimiin ja tuntui, etten kunnolla
siitä palautunut missään vaiheessa. Ensimmäiset pari rastia yritin pysyä
todella vauhdikkaassa ryhmässä mukana ja minulla oli kaikki työ pitää itseni
edes 200 metrin säteellä kartassa. Kolmannelle rastille mentäessä minun oli
pakko hieman hellittää. Huomasin seuraavan rastin olevan helpohko missä pelto
pysäyttää minut varmasti. Tässä aloin ensimmäistä kertaa viikonlopun aikana
toteuttaa itsenäistä suunnistusta. Tätä ihanuutta kestikin sitten melkein
neljännelle rastille asti. Rasti oli lähellä tietä rinteen puolivälin kohdilla.
Suunnistajien tallomia uria meni siihen suuntaan lukuisia. Vaistoni sanoi koko
ajan, että pitäisi valita se ylin ura. Kaikki muut näyttivät valitsevan sen
alimmaisen uran ja niin vain ne selät veivät minutkin siihen suuntaan. Pari
minuuttia myöhemmin kiipesimme kaikki nelinkontin kallionseinämää ylös ja
mieleeni juolahti ajatus siitä, että olisikohan sittenkin pitänyt luottaa omiin
vaistoihini.
Rastit 6-8
Nelosrastin ahaa-elämykset omista suunnistusaitojen
erinomaisuudesta sai minut tässä vaiheessa kisaa tekemään ennenkuulumattoman
itsenäistä suunnistusta. Kokemukseni lajista on kuitenkin sen verran ohut ja
välillä tuntuu, että olisin oikeasti lahjakkaampi ihan missä muussa lajissa
tahansa kuin suunnistuksessa. Tästä syystä tein mm. sellaisia virheitä, kuten
ottamalla kutosrastilla suunnan takaisin vitosrastille. Sitä ennen olin tullut
viereiselle rastille joka ei ollut minun ja kysyin toiselta suunnistajalta
näyttämään mihin olin tullut. Siitä sitten reippaana suunta kohti omaa rastia.
Onneksi joku kyseenalaisti minut ennen lähtöä ja sen jälkeen huomasin, että
minulla on kartta väärin päin. Jukola-urani huippuhetkeni koin kuitenkin
seiskarastille mentäessä, kun vedin päättäväisesti pitkää jonoa suoraan
rastille. Kerroin tästä uroteosta ylpeänä kisan jälkeen teltalla
fanijoukoillekin. He palauttivat minut nopeasti takaisin maanpinnalle
huomauttamalla, että kyseessä oli radan helpoin rastiväli ja siinä ei tarvinnut
muuta kuin seurata järveä jonka päässä rastini oli.
Rastit 9-13
Muutaman hieman helpomman rastin jälkeen oli vuorossa taas
tämmöiselle keltanokalle mahdottoman haastavia rastivälejä. Välimatkat olivat
pitkiä ja mikä pahinta, matkalla oli vain metsää, vähän tiheämpää metsää,
muutama hakkuualue ja niitä saamarin korkeuskäyriä. Eli toisin sanoen ei mitään
semmoista, mistä minä olisin hirveän hyvin saanut kiinni ja minkä avulla
suunnistaa. Päätin siis Jukola-hengessä hieman huudella omia rastinumeroita ja
samoja numeroita tuli huudeltua onneksi takasinkin. Yhteislähtöni kovimmat
menijät olivat menneet jo menojaan ja nyt mukanani metsässä oli selvästi hieman
kokeneempia suunnistajia, joilla iän tuoma kokemus ja varmuus korvasivat
puutteita vauhdissa. Tämä sopi minulle erittäin hyvin, koska minä olin
uuvuttanut itseni alun kivikkoisiin ylämäkiin ihan totaalisesti. Matkalla ei
tainnut olla hirveästi hajarasteja, koska jokaiselta rastilta lähti polku suoraan
kohti seuraavan rastin suuntaa. Näin minun oli helppo pitää itseni suurin
piirtein kartalla ja vaikka selkiä paljon seurasinkin, niin aika hyvin olin
koko ajan siellä missä pitikin olla. Korkeuskäyrät tuottivat minulle edelleen
vaikeuksia kartanluvussa ja ilman muiden apua etsisin näitä rasteja Kuopion
metsistä vielä tälläkin hetkellä. Ilon hetkiä sain tällä osuudella törmätessäni
joukkueemme ankkuriohjukseen. Hän tunnetaan TV:stäkin lempinimellä Trikoo.
Hänellä oli mennyt oma osuus hienosti ja sain tästä uskoa, että seikkailumme
saa vielä onnellisen lopun.
Rastiväli 13-14
Leimasin tyytyväisenä oikealle rastille nro 13 ja aloin
katselemaan seuraavan rastin sijaintia. Järkytys oli suuri, kun huomasin
seuraavan rastin olevan 6. osuuden ylivoimaisesti pisin rastiväli! Melkein 2km
matkaa ja taas vain niitä tuttuja ja turvallisia korkeuskäyriä. ”Yksin tuonne
en ainakaan lähde”, huudahdin itsekseni. Kuulin kun jotkut alkoivat puhumaan
jostain sähkölinjasta. En yhtään aluksi tajunnut miksi he niistä puhuivat. Tämä
ryhmä lähti mielestäni 90 astetta väärään suuntaan ja ihmettelin kovasti että
mitä nyt tapahtuu. Aikani tutkailuani tajusin, että muutaman sadan metrin
päästä menee täysin samaan suuntaan sähkölinja. Tämä oli ratamestarilta
selvästi pitkän pohdinnan lopputulos. Kovat suunnistajat painaisivat
linnuntietä läpi mäkien ja soiden suoraan rastille. Maasto muutenkin oli
varmasti helpompikulkuisempi tällä välillä, koska tunnetusti sähkölinjojen
alapuolella on yleensä paljon risuja ja muita kulkua hidastavia tekijöitä. Me
amatöörit valitsimme varmasti järjestäen tämän sähkölinjan
seuraamisvaihtoehdon, koska tuolla taktiikalla ei pysty eksymään ainakaan ihan
hirveästi. Reittivalinta osoittautui helppokulkuisemmaksi mitä olin pelännyt.
Sitä samaa kivikkoista ja mutaista polkua pitkin sielläkin mentiin, mutta niitä
risuja ja kaadettuja pikkupuita ei linjan alla kuitenkaan ollut ihan hirveästi.
Hävisin tällä rastivälille kärjelle ihan tolkuttomasti. Syynä siihen oli se,
että olin aivan poikki. Siis sen lisäksi etten osaa kunnolla suunnistaa. Tähän
asti olin onnistunut kulkemaan metsässä tyylillä, jolla tasaisilla ja alamäissä
juostaan ja ylämäet paikoitellen kävellään. Nyt oli kuitenkin käynyt niin, että
jouduin kävelemään tasaisillakin osuuksilla. Tämä ärsytti vanhaa maratoonaria
aivan mielettömästi, koska en ollut siihen päivään asti ottanut ainuttakaan
kävelyaskelta juoksutapahtumassa. Nyt sitä sitten puuskutettiin kuin viimeistä
päivää ja kivien päällä hyppeleminen oli täyttä tuskaa. Rasti kuitenkin löytyi
ja pientä valonpilkahdusta toi hetki, kun huomasin minulla olevan enää kolme
rastia ennen maalia.
Rastit 15-maali
Viimeiset kolme rastia olivat aika helppoja löytää ja
lähellä toisiaan. Lähestyimme vääjäämättä kilpailukeskuksen edessä kohoavaa
rotkon yläreunaa pitkin kohti maalialuetta. Olin aamun valjetessa jo käynyt
vakoilemassa mikä niistä kolmesta loppusuoran alussa olevasta rastista on
kuudennen osuuden rasti. Toiseksi viimeisellä rastilla huudeltiin taas tuttuun
tapaan seuraavan rastin koodia, mutta siitä minä en enää välittänyt. Olin
näiden samojen suunnistajien kanssa tullut jo samaa matkaa useamman rastivälin
ja yhteenkuuluvuuden tunne oli valtaisa. Tässä kohtaan otin sankarin viittaa
harteilleni ja vastasin koodin huutajille tietäen missä meidän rasti on ja laitoin
isompaa vaihdetta silmää. Piskuinen, mutta sitäkin iskukykyisempi viiden
suunnistajan ryhmä lähti allekirjoittaneen johdolla mäen rinnettä alas kohti
viimeistä rastia ohittaen hölmistyneen tuntuisia muita suunnistajia. Kun muut
ryhmät ja suunnistajat katselivat karttojaan, niin meidän joukkio eteni
päämäärätietoisesti suoraan kohti oikeaa rastia. Rastin kohdalla minun oli
kuitenkin pakko vilkaista, että olihan se aikaisemmin jo vakoilemani rasti
juuri se minun rastini. Olihan se! Nopea leimaus ja ei muuta kuin
loppusuoralle. Vielä viimeinen vilkaus karttaan todeten, että kaikki rastit oli
tullut käytyä ja täyttä laukkaa kohti maalia. Loppusuoran päähän oli rakennettu
yleisölle sellainen alikulkusilta, jonka yli suunnistajat joutuivat juoksemaan.
Voimani loppuivat tasan siihen viimeiseen ylämäkeen ja lopun taistelin sen
minkä pystyin. Viimeinen leimaus ja syvä huokaus. Olo oli täysin tyhjä ja matka
maalirastilta kohti emitin tarkistusta tuntui todella pitkältä. Muutama kaveri
ehti emitin tarkistukseen ennen minua ja kuulin, kuinka toimitsija sanoi
molemmille kaiken olevan OK. Tässä kohtaa mieleeni hiipi pelko, että mitä jos
en ollutkaan käynyt kaikilla rasteilla. Kädet täristen laitoin läpyskäni
lukukoneeseen ja nuori toimitsijanainen katsoi minua kaunis hymy kasvoillaan.
Joko hän oli erittäin ystävällinen paikallinen toimitsijanainen tai sitten hän
tunnisti juoksuasuni, joka minusta johtumattomista syistä oli ollut aika paljon
esillä eri medioissa juuri ennen Jukolaa ja sen aikana. Todennäköisesti hymy johtui
molemmista syistä. Vielä kuuluisuuden tuomia hetkiäkin hienompi tunne on se,
kun toimitsija sanoo minunkin kohdallani maailman hienoimmat kaksi kirjainta: O
ja K. Suljin silmäni ja lausuin luojalle kiitokset.
Teltalla minut valtasi todella outo olotila. Todellisuudessa
olin pelännyt aika paljon tulevaa osuuttani ja itseluottamukseni lajista on
vielä sen verran hataralla pohjalla, että ihan aidosti pelkäsin eksyväni
Vehmersalmen metsiin. Saman viikon maanantaina olin myös käynyt lääkärissä.
Siellä minulle todettiin urheilupiireissä suosittu mykoplasma
ja siihen päälle vielä allergiaoireet, jotka olivat myös ihan uusi juttu
minulle. Kahdeksan päivän antibioottikuuri jäi kuitenkin viiden päivän mittaiseksi.
Lääkkeet saivat oloni ja lihakseni todella väsyneeksi ja päätin jättää niiden
syönnin hyvissä ajoin ennen kisaa. Pienet rauhalliset juoksuvedot ennen
sunnuntaita aiheuttivat ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun en päässyt
kymmentäkään metriä eteenpäin ilman hengästymistä. Mikäli emme olisi olleet
Urheiluruudussa viikkoa ennen, niin olisin vähintään vaihtanut osuuteni
johonkin lyhyempään. Nyt mentiin tyylillä, joka oli mallia kaikki tai ei
mitään. Päätin, että kärsitään se mahdollinen keuhkokuume sitten vasta
seuraavalla viikolla…
Häviäjät selittelee ja näin ollen aikaisemman kappaleen
valitusvirsien merkitys muuttuu, koska olen äärimmäisen tyytyväinen
suoritukseeni. Terveyteni ei myöskään saanut takapakkia seuraavalla viikolla ja
näin ollen riskipelini oli onnistunut. Joukkueemme sijoitus parani osuudellani
84 sijaa. Mahdollisesti pieni sairastelu söi ajastani muutaman minuutin
pitkällä rastivälillä radan loppupuolella, mutta muuten juoksemisen äärimmäisen
haastavassa maastossa onnistui mielestäni kiitettävästi.
Lopuksi
haluan lausua suuret kiitokset kaikille joukkueen jäsenille, sekä huolto- ja
fanijoukoille. Teitte matkasta elämäni ensimmäiseen Jukolan Viestiin
ikimuistoisen. Tämä on varmasti vasta alku monelle vähintään yhtä hienolle
kokemukselle mitä saan jatkossa kanssanne kokea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti