Perjantai ennen Kuopio-Jukolaa kuluu nopeasti. On kaupassa
käyntiä, fanilippujen tekemistä, teltan hakua, muistutusviestien lähettämistä,
pakkaamista ja vähän töitäkin. Viimeisenä illalla Hollanti-Espanja -pelin
jälkeen vielä lähikaupasta kahvipurut ja kertakäyttöastiat. Vihdoin sänkyyn ja
toivottamaan nukkumattia tervetulleeksi. Ilmeisesti nukkumatti oli
virheellisesti eksynyt Hervantaan, eikä lukuisista pyynnöistä huolimatta
löytänyt tietään Länsipuistoon.
Levottoman yön jälkeen herätyskello soi klo 5.30. Oli
lauantai kesäkuun 14. päivä. Päivä, jota olin odottanut liki vuoden. Kello 7.00
ryhmämme starttaili kohti Vehmersalmea. Tunnelma oli jännittynyt, mutta samalla
hyvin leppoisa. Noudettuamme Kullaan Novikovin (yllätys yllätys Kullaalta)
kyytiin nautimme aamupalat ja kahvit. Tämän jälkeen osa porukasta nukkui ja
toinen osa laati taktiikoita käyttäen apuna elektronisia laitteita ja
internetin ihmeellisestä maailmasta löytyviä maastokarttoja.
Bussimatkalla pidimme kaksi huoltopaussia, joista
ensimmäinen ajottui Orituvalle. Äkkiä vessaan ja kaupasta karkkia ja pähkinöitä
mukaan ja menoksi. Toisella tauolla tarkoituksemme vakoilla Vaajakosken ABC:llä
paikallista suunnistusjoukkuetta samalla kuin pidämme vessatauon meni vähän pilalle.
Yhtään suunnistussuuruutta emme nähneet sekä vessat olivat remontissa. Onneksi
sentään törmäsimme keskisuomalaiseen polttariporukkaan, jossa mehiläiseksi
pukeutunut neitokainen kaupitteli huulirasvaa. Pääsinpäs sentään esittämään
erinomaisia tinkaajan taitojani, sillä onnistuin saamaan normaalisti 2€ kappale
maksavia huulirasvoja 2 kappaletta vitosella. Näillä eväin kelpasi lähteä kohti
Vehmersalmea.
Saavuttuamme Vehmersalmelle aloimme roudata kamojamme kohti
telttapaikkaa. Sitten leiri pystyyn ja kohti mudan keskeltä pilkistävää
kilpailukeskusta. Infopakettien nouto, Venlojen viesti, Hornetin ylilento,
syömistä, juomista, videokameroita, nimikirjoituksia, outojen ihmisten
onnentoivotuksia, hervotonta naurua, hermostuneisuutta ja Marimekkokassi. Siinä
muutamia mieleeni tulevia asioita ennen varsinaista viestiä.
Kello läheni yhtätoista illalla. Tunnelma sähköistyi. Tykki
pamahti, Hornetin saattelemana yli 1600 valopäistä suunnistajaa kirmasi kohti
metsää mukanaan Kullaan Novikov ja muutamia muita huippusuunnistajia. Tunnelma
oli sanoinkuvaamaton. Se on pakko jokaisen kokea itse paikanpäällä. Katselimme
kilpailukeskuksella kun ensimmäiset suunnistajat tulivat vaihtoon samalla kuin
seurasimme Kullaan Novikovin väliaikoja. Pian ykkösosuuden nopeimpien tultua
vaihtoon alkoi olla aika mennä teltalle katselemaan tulisiko uni silmään. Eipä
se siinä jännityksessä tahtonut onnistua mitenkään. Kaiken lisäksi
väliaikapalvelun takkuilemisen vuoksi missasimme samassa rytäkässä Kullaan
Novikovin vaihtoon tulon.
Novikovin saavuttua telttaan reilusti alle kahden tunnin
suorituksen jälkeen täysin märkänä ja mutaisena kertomaan tarinoita maastosta,
hävisi viimeinenkin unihiekan hippu silmistäni. Tällöin alkoi mielessäni takoa
pelottava ajatus "mitä hittoa, aamulla meen tonne mettään vetämään yli 14
kilsaa". Sitkeästi koitin saada nukuttua edes silmäyksen, vaikka metsä
hirvitti ja koko kehoni oli aivan kohmeessa kirpeän kylmässä savolaisessa
kesäyössä. Kolmen jälkeen luovutin hetkeksi ja lähdin metsästämään Hirveä sekä
Yleisradion studiota ja Vanhatalon Ninaa. Sekä Hirvi, Nina että Ylen studio
löytyivät. Juuri mitään studiossa sanomaani en enää teltalla muistanut, mutta
onneksi tässä tuli YleAreena avuksi. Studion jälkeen vähän yli neljä aamulla
oli taas aika mennä metsästämään nukkumattia telttaan. Ihme jos yksikään
ihminen kykeni tänä aikana teltassa nukkumaan, sillä sen verran voimakkaasti
hampaani kalisivat yhteen savolaisessa hallayössä. Mieleeni oli tullut
kuitenkin pieni rauha sillä Hirven sanat "Topi, tää on ihan sun maastos,
EI MEINAAN TARTTE JUOSTA" rauhoittivat mieltäni selvästi.
Muutaman levottoman ja hyytävän kylmän tunnin jälkeen oli
aika kömpiä teltasta aurinkoiseen vehmersalmelaiseen aamuun. Aamu meni nopeasti
ja kello läheni puolta yhdeksää ja tuli aika lähteä kohti yhteislähtöä yhdessä
Tuuliviirin ja Supan kanssa. Heti emitin rekisteröinnin jälkeen oli määrä olla
yksi Jukolan kohokohdista, eli järjestäjien GPS-laitteen nouto. Pettymys oli
valtava, kun laitetta ei enää yhteislähtöjoukkueille myönnetty. Tämä oli
valitettavaa varsinkin yleisön takia, sillä sen verran paljon sirkushuvia olisi
seuraava neljätuntinen heille tarjonnut. Vaihdoimme lisäksi kuulumisia SOSEen
5,6 ja 7 osuuden viestinviejien kanssa. Tunnelma oli leppoisa. Myös muutamat
muut alueella huomasivat joukkueemme tyylikkäät ja tunnetut asut ja toivottivat
onnea suoritukseen.
Jännittävä hetki koitti tasan kello 9:00 aamulla kun minut
ja suuri joukko muita ankkureita lähetettiin matkaan. Hölkkäilin rauhallisesti
liki loputtomalta tuntuneen alkuviitoituksen samalla karttaa taitellen ja
tuttuja katsomosta bongaillen. Ensimmäinen järkytys oli edessä jo ennen
K-pistettä, sillä viitoituksen loppuosa oli sellaista mutavelliä, että ei
liikkumisesta tahtonut tulla mitään. Tämän jälkeen alkoi koodihuutelu ja ryhmä
lähti kipuamaan kohti Huuhanvuoren metsiä. Edessä oli 14,1 kilometriä (ja
kaikki ne silmukat päälle) sekä 21 rastia. Toisin sanoen paljon pitkiä
rastivälejä.
Ykkösrastille sain kuin sainkin aikaiseksi perinteisen
ykkösrastin pummin. Onneksi ystävälliset sielut neuvoivat minut ja muutkin
eksyneet lampaat melkein kakkosrastin havinoilta ykköselle. Ykkösen jälkeen
suunnistus alkoi sujua jo paremmin. Kaikki meni hyvin aina 9 rastille asti. Ei
tullut liiemmälti edes bongattua ns. vääriä rasteja. Tapasin metsässä Iso
Kivijärven rannoilla Tuuliviirin ja molempien meno vaikutti silminnähden
vapautuneelta.
Rastille 10 olikin sitten vuorossa seuraava pummi. Aikani
etsittyäni ja lukuisia vääriä rasteja bongattuani löysin yhdessä usean muun
vähintään yhtä hukassa olleen suunnistajan kanssa rastin jossa oli koodi 239 ja
helpotus oli jälleen valtava. Tästä sitten rasti 11 helposti ja sitten taas
pientä harhailua ja rasti 12 pienten rusettien jälkeen. Tämän jälkeen kohti
rastia numero 13.
Rastiväli 12-13 muodostui painajaismaiseksi, sillä loukkasin
hieman jalkaani edetessäni sähkölinjan alla. Lisäksi huonot reitinvalinnat
maksoivat aikaa paljon. Onneksi kuitenkin myös rasti 13 löytyi. Tämän jälkeen
lyhyt siirtymä tihun läpi rastille 14 ja kohti ylimääräistä ankkurien
putkilenkiä. Rastilla 14 liittyi parivaljakkoomme kolmaskin ihminen.
Kolmikkomme kasvoi isommaksi rastilla 15 ja rastilla 16. Rastin 16 jälkeen oli
edessä viimeinen pitkä väli. Taisipa joku ryhmäläisistä hihkaista tässä kohtaa,
että 14,1 km tuli tässä kohtaa täyteen. Onneksi reitti rastille 17 oli varsin
helppo, sillä olimme jo rastia 13 etsiessämme käyneet melkein 17 rastilla.
Rastin 17 jälkeen rasti 18 ja sitten kauniille
yleisörastille numero 19, joka näkyy jyrkänteen päältä hienosti kisakeskukseen
(kannustusjoukot väittivät nähneensä minut ko. rastilla). Sitten rasti 20,
jossa leimasin varmuudeksi jopa kahteen kertaan. Miltei heti leimauksen jälkeen
kuulin alapuoleltamme maaliviitoituksen vierestä kannustushuutoja. Tämän
jälkeen hyppäsin gasellimaisen loikan alas jyrkänteeltä ja kohti viimeistä
rastia muiden NOKkilaisten ja fanien villisti kannustaessa.
Viimeinen rasti, nopea leimaus ja täydellä vauhdilla
loppusuoralle. Hirvi onnistuu kuin onnistuukin antamaan ennen siltaa lipun
käteeni ja niinpä minä ja lippu liidämme kohti maalia (en tiedä olenko sen
paremmin ennen tai jälkeen tuon loppusuoran kiitänyt niin lujaa vauhtia). Tämän
jälkeen maalileimaus ja loputtomalta tuntunut matka kohti emitin
tarkastuspistettä. Sisimmässäni tiedän leimanneeni kaikki rastit, mutta
toimivatko elektroniset laitteet? Entä jos en painanut leimasinta riittävän
lujaa niin, että tarkistusliuskaan jää jälki. Entä muut? Onko heillä hyväksytty
suoritus? Sietämätön jännitys nousee palana kurkkuun, kun ojennan emittini ystävällisesti
hymyilevälle, mutta silminnähden jännittyneelle neitokaiselle. Ikuisuudelta
tuntuvan sekunnin jälkeen tytön hymy levenee ja suusta pääsee kaksi tuossa
kohdassa maailman hienointa kirjainta OK. Myös minun hymyni vapautuu. Tyttö
kertoo jännittäneensä joukkueemme tulosta ja kehuu blogiamme. Hymyilen takaisin
ja kiitän kehuista. Tämän jälkeen lähden kohti joukkuettamme. Vieläkään en
tiedä tuon taivaallista Harmaakarhun, Supan tai Tuuliviirin suorituksesta.
Ovatko he hyväksytysti maalissa. Näen Avokallion tallustavan ensimmäisenä minua
kohti. Näytän peukkua ylöspäin. Sitten silmäni kohtaavat jälleen kerran
unohtumattoman näyn, kun myös Avokallion peukku nousee ylös. Silloin tiedän
meidän onnistuneen hyväksytysti.
Koko porukka hymyilee. Minulle ojennetaan Gatorade-pullo.
Käteni tärisee enkä onnistu saamaan urheilujuomapulloa auki. Joku (en muista
kuka) tarjoutuu auttamaan. Tämän jälkeen nokka kohti telttoja. Vuorossa on koko
viikonlopun kohokohta eli voittoshampanjat. Käteni tärisevät edelleen. Saan kunnian
korkata pullon ja voi pojat miten hyvältä juoma maistuukaan.
Tässäkö tämä nyt oli? Täysin ainutlaatuinen ja uskomaton
Operaatio Kuopio-Jukola. Operaatio, joka on ollut läsnä joka päivä kuluneen
vuoden ajan. Tässä kohtaa on tarpeen kiittää kaikkia joukkueen jäseniä ja
faneja, niin Kuopiossa, kotisohvilla ja sosiaalisessa mediassa. Vaikka
Operaatio Kuopio-Jukola loppuu tähän, niin Operaatio Louna-Jukola starttaa
pian. Tulemme siis olemaan ilonanne myös jatkossa.
KIITOS!!!
-T
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti