Kenraaliharjoitus Helsingissä

Niin vain kelit lämpenivät tänäkin keväänä. Olin taas kerran talven pimeinä tunteina ilmoittanut itseni juoksukilpailuun. Olen tehnyt tämän virheen jo monena talvena ja aina kesällä itse tapahtumassa sitä päätöstä katunut. Nuoruusvuosista viisastuneena olen kuitenkin jättänyt ne pisimmät matkat vähemmälle ja tänä vuonna kalenterista löytyy vain Helsinki City Run. Kauden päätähtäin on tietenkin Kuopiossa ja koko ikääntyvä ja pyöristyvä kehoni on viritetty tänä vuonna vain Jukolan Viestiä ajatellen. Helsingin puolikas maraton siis on alkujaankin ollut tarkoitus toimia motivaattorina juoksukunnon ylläpitämisessä ja tästä syystä kohtalaisen paineettomassa tilassa sain nousta toukokuun 10. päivä linja-autoon, jonka määränpää oli Helsingin Olympiastadion.

Kuljetuksen Helsinkiin järjesti pientä korvausta vastaan Kankaanpään Maratonklubi. Linja-autossa oli lisäkseni noin tusinan verran muita elämysten metsästäjiä. Matka sujui tuttuun tyyliin kakkostietä pitkin ja pakollinen pysähdyspaikka oli Forssan autokeitaalla. Sieltä ostin mukaani mm. karkkia, jotta niistä saatavat nopeat hiilarit piiskaisivat minut ennen näkemättömään vauhtiin itse kisassa.

Linja-auto parkkeerasi Olympiastadionin kupeeseen niille osoitetulle paikalle. Muutama tunti enää ja sitten saan tyydyttää kilpailuviettiäni taas kerran pienen tauon jälkeen juoksutapahtuman muodossa. Vuorossa oli vaatteiden vaihto ja numerolapun asettelu rintaan. Juoksuasukseni olin valinnut luonnollisesti näyttävän NOT-OK PKS SK:n edustusasun. Muutama paheksuva ja oudoksuva katse kanssakilpailijoilta vain paransi oloani ja isolla itseluottamuksella lähdin kohti lähtöpaikkaa.

Tapahtuman ilmoittautumisen yhteydessä kysyttiin tavoiteaikaa. Minä olin luonnollisesti valehdellut silmät päästäni ja näppäillyt sellaisen ajan, että sillä vauhdilla oltaisiin (ainakin melkein) Kalevan Kisoissa 10km finaalissa palkintokorokkeella. Tästä johtuen minulle oli myönnetty hävettävän pieni lähtönumero ja sillä pääsi kirkkaasti ensimmäiseen lähtöryhmään. Kisassa juoksi kanssani yli 17 500 muuta juoksijaa. Juoksunumeroni 403 oli sen verran kova saavutus, että suurimmat urotekoni olin tälläkin kertaa onnistunut tekemään jo hyvissä ajoin ennen lähtölaukausta.

Tavoitteeni itse kisaan oli varovaisen optimistinen. Ennätys täytyy nyt aina rikkoa ja tämä kisa ei ollut sen suhteen poikkeus. Pientä tasoitusta annoin itselleni siinä, kun puolikasta maratonia en ollut koskaan aikaisemmin virallisesti juossut. Väliaikoja vähän pidemmältä matkalta löytyy muutama ja niistä paras löytyy Berliinin tuloksista muutaman vuoden takaa. Tätä aikaa silmällä pitäen lähdin juoksemaan yllättävän hyvällä fiiliksellä. Mikäpäs siinä oli juostessa – ilma oli sopivan lämmin ja aurinko pilkotti vain paikoitellen.

Taktiikkani oli lajista riippumatta se tuttu ja turvallinen: alussa niin kovaa kuin pystyy ja lopussa niin kovaa kuin jaksaa. Ensimmäiset viisi kilometriä meni kohtalaisen hyvin. Sen jälkeen tapahtui jotain. Minulta loppui nimittäin kunto! Olin laskenut kaiken sen sananlaskun varaan, että ”nuorena ne pohjat tehdään”. Olen koko kevään surffaillut ja herkistellyt Porin lenkkipoluilla siinä uskossa, että olen vähintään yhtä hyvässä kunnossa mitä melkein 10 kiloa ja kaksi vuotta sitten. Viisi kilometriä siinä siis meni ja sen jälkeen loppumatka oli täyttä tuskaa. Kello kertoi koko ajan karua kieltä siitä, että vaatimaton ennätykseni jää ehkä tällä kertaa rikkomatta…

Olympiastadionille tultaessa fiilis oli kaikkea muuta kuin Lasse Virènillä Muchenissä muutama vuosi aikaisemmin. Loppukirissä parista juoksijasta ohi ja katse kelloon. 1:45:48. Damn! Minuutilla yli ennätyksen ja sen jälkeen jo liian tutuksi tulleella tyylillä katse kohti maata kävelin hakemassa palkinnon ja sponsoreiden tarjoamat välipalat.  Ei mennyt kaikki taaskaan niin kuin olin suunnitellut. Laahustamassa kohti suihkutiloja tapahtui jotain mikä kuvasi koko tapahtumasarjan yhdellä pienellä hetkellä. Keski-ikäinen mies pysäytti minut ja kysyi, että olenko minä joku tekijämies kun olen saanut noin pienen juoksunumeron. Vastasin siihen että ”juu en ole” ja jatkoin matkaani. Suihkussa mieleeni tuli hetkeksi ajatus että olisikohan sittenkin kannattanut lenkkeillä hieman enemmän ja ennen kaikkea johdonmukaisemmin. Minun ideologiani urheiluun on kuitenkin sellainen, että tyylikkyys ja itseluottamus korvaavat määrän ja laadun. Laitoin huonon ajan siis kokonaan järjestäjien piikkiin. Tarkkaa syytä en vielä ole keksinyt, mutta syyn on pakko olla jossain muussa kuin peilissä.

Näillä eväillä olen kohtalaisen hyvillä mielin osallistumassa maailman suurimpaan suunnistustapahtumaan ensi viikolla. Paikallisten suunnistusseurojen järjestämillä rasteillakin olen käynyt varovaisen säästeleväisesti, joten ylikunnon vaaraa ei ole. Herkkyys on nyt huipussaan. Kuuleeko Kuopio? Tuuliviiri on valmis!

Suunnistaja ei seuraa opasteita tai muiden selkiä, vaan pitää itsensä kartalla koko ajan
(kuvan on ottanut Marathonfoto)

-Tuuliviiri