Kolmas kerta toden sanoo

Nyt alkanut suunnistuskevät on suunnistusurani ylivoimaisesti tärkein tähänastisista. Kevään aloitus aprillipäivän aattona oli lähinnä juoksukilpailua kortteleissa. Tämän pettymyksen jälkeen lähdin yhdessä Avokallion ja Tuuliviirin ja muutaman maskotin kanssa Lontooseen hakemaan uutta perspektiiviä Jukolatreenaamiseen. Vaikka metrosuunnistuksessa onnistuimmekin alun pummia lukuun ottamatta varsin mainiosti, jätti reissu enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Lyhyenä yhteenvetona todettakoon, että allekirjoittanut eksyy jopa urheilutavarakaupassa, avokallio on heti vaikeuksissa kun reitille osuu siltoja sekä tuuliviirin oikoreitit kiertävät varmasti. Yhtä kaikki löysimme halutut rastit jopa ilman kompassia, näimme jalkapallopelin sekä pääsimme kaikki ehjin nahoin takaisin Poriin.

Pari päivää Lontoosta kotiutumisen sekä parien levottomien yöunien jälkeen oli vuorossa torstairastit Selkäkankaalla Nakkilassa. Ensimmäiset rastit, joissa kannoin ylpeänä NOT-OK PKS SK:n edustusasua oikein metsässä. Lähdimme avokallion kanssa toiveikkaana matkaan. Ensimmäinen eksyminen meinasi tapahtua jo autolla matkalla kohti lähtöpaikkaa. Varsin vakuuttava kauden alotus siis kaikenkaikkiaan. Paikalla oli ainoastaan kourallinen autoja. Tunnelma oli muutenkin hyvin seesteinen. Ostin B-radan kartan, ilmoitin juhlallisesti lähtöpaikalla nimeni ja seurani. Olo oli epävarma, mutta silti jollain tapaa mahtava. Olinhan ensimmäistä kertaa rasteilla edustamassa NOT-OK:ta tätä jaloista jalointa epäsuunnistusseuraa. Siihen se mahtavuus sitten osaltani jäi. Juoksu ei kulkenut ollenkaan, päässä pyörivät liskot ja kummitukset ja ehkä myös työt tulivat alitajunnasta suunnistusmetsään mukaan. Niinhän siinä sitten kävi, että 5 rastin lähettyvillä pörrättyäni kuin professori Kalkaros näkymättömän Harry Potterin ympärillä, mittani täyttyi. Otin häntäni koipieni väliin ja vaelsin täysin murtuneena miehenä kohti maalipaikkaa. Näin ollen tästä juhlallisesta hetkestä  tuli täysi pannukakku, jonka täydensi vielä se, että nimeäni ei löytynyt edes listoista heti. Toki se sinne ilmestyi seuraavana päivänä ilman seuramerkintää. Näin jälkeenpäin mitä muuta voikaan odottaa kuin täydellistä fiaskoa, kun harjavaltalaisnuorukainen menee Nakkilaan. Onneksi sentään avokallio piti seuramme mainetta yllä ja pääsi maaliin asti.

Kun ajaa kolarin, pitää uskaltautua mahdollisimman nopeasti takaisin rattiin, ettei tule traumoja. Näin sanovat viisaat ihmiset. Niinpä oli pakko päästä takaisin metsään ja mahdollisuus tarjoutuikin jo seuraavana maanantaina. Valjastin firmamme sähköauton valjaisiin ja aloin ajelemaan kohti Yyteriä. Firmamme sähköauto, joukkueemme suunnistajat ja yyteri. Näihin kaikkiin edellä mainittuihin sopii oivasti sanat parasta Porista.

Yyterin sannoille Keisarinpankkiin oli ilmestynyt suunnistajia aivan ruuhkaksi asti. Eihän tuo silti ole mitenkään ihme, sillä mikä onkaan parempi tapa viettää aurinkoista kevätmaanantai-iltaa, kun juosta metsässä kartta, kompassi ja emit käsissä metsästämässä ratamestarin sinne piiloittamia valko-oransseja lippuja. Vastaus on ei mikään. Tällä kertaa ilmoitin nimeni lähtöpaikalla ja otin taas B-kartan. Lähdin metsään pienten gps-kellon säätöjeni jälkeen. Ykkösrastin tuntumassa törmäsin tuuliviirin, jonka kanssa jatkoimme matkaa kaksin tästä eteenpäin. Ratkaisu lienee onnistunut ja kaiken puolin järkevä, sillä itselläni oli takana nöyryyttävä reissu Nakkilaan ja tuuliviirillä ainoastaan vihkoon mennyt oikoreitti Lontoossa. Näin teimme matkaa yhdessä ja pääosan matkasta homma sujuikin hitaasti mutta varmasti rastilta toiselle. Välillä apua tarjosivat silti myös reitillä näkemämme Rastikarhujen selät. Juttelimme matkalla myös erään Rastikarhuveteraanin kanssa ja saimme häneltä hyödyllisiä vinkkejä matkallamme kohti Jukolaa. Vinkkejä en valitettavasti täällä blogissa voi julkisesti paljastaa. Ehkä sitten oman osuuden jälkeen Jukolassa saunan lauteilla.

Tällä kertaa 5,4 kilometrin radan kiertämiseen kului aikaa inan alle 1h 10min. Myös kaikki 11 rastia löytyivät ja näin ollen pystyin hyvin mielin istumaan sähköauton ratin taa ja palaaman kohti Porin keskustaa. Suuremman järkytyksen koin tiistaiaamuna, sillä en taaskaan löytänyt nimeäni listoilta. Sieltä löytyi ainoastaa Elomaa Topi, jonka aika oli hämmentävän lähellä omaani. Tarkemmin katsottuani, huomasin ajan olevan sekunnilleen sama kuin minun aikani. Näin ollen meni mönkään jo toinen kerta kun yritin saada nimeni ja seurani nimen samalle riville tuloslistoilla. Kaiken hyvän lisäksi maksoin sarjalipun tälle mystiselle Elomaalle. Toki ajattelin ensi maanantaina käydä rasteilla hänen piikkiinsä.

Tänään Kiirastorstaina olikin sitten vuorossa Porin Metsä eli legendaariset Isomäen maisemat joissa oravatkin sylkivät mestarivalmentaja Karri Kiveä viime talvena. Jälleen kerran valitsin B-radan ja lähdin etsimään 14:ta metsästä löytyvää rastia. Jo kakkosrastilla tuli tyypillinen "Levomaa-pummi" ja aikani haeskeltuani ja nelosrastilta vauhdin otettuani löysin rastin. Tämän jälkeen taas ymmärsin keskittyä touhuun ja rasti toisensa jälkeen löytyy hitaasti mutta varmasti, muutamaa pientä kiemuraa lukuunotaamatta. Huomasin välillä jopa menneeni hieman vinoon suunnasta. Tällöin huomasin korjata erheeni, enkä eksynyt pahemmin. Voi siis sanoa, että Rottajärven seikkailusta tuli siis opittua jotakin. Lisäksi sydäntäni lämmitti myös erityisesti erään Ulvilan Uran edustajan hapuilu muutamalla rastilla (ei se muillakaan aina ole näköjään helppoa). Nämä meni itseltäni ihan hyvin joskin vauhti oli lähinä mopoautomaista moottoritiellä, mutta minkäs teet kun ei lujempaa pääse. Loppuun vielä pari pientä sähläystä ja maaliin. Sitten maalalueelta pikku puhelut ja sadattelut joukkuetoverille. Kaiken kaikkiaan tämä torstainen metsäretki vei aikaa hitusen yli puolitoista tuntia. Toisaalta ymmärtäähän sen, että koko lapsuutensa metsän keskellä eläneellä ja sittemmin kaupunkilaistuneella pojan koltiaisella ei ole suurta kiirettä pois metsästä, kun on kerrankin sinne taas päässyt.

Kauden kolmannen metsäsuunnistuksen jälkeen mitä ilmeisimmin onnistuin vihdoin tavoitteessani saada oma nimi ja seura vierekkäin tulosliuskaan. Toki virallista vahvistusta asiasta ei internetin ihmeelliseen maailmaan vielä tätä kirjoittaessa ole saatu. Nimi löytynee totuttuun tapaan tuloslistan häntäpäästä, mutta vielä on aikaa kääntää tuloslista päälaelleen ennen keskikesän suurtapahtumaa. Tahdon toivottaa kaikille lukijoillemme rauhallista pääsiäistä. Minä lähden tästä nukkumaan ja spagaattia treenaamaan. Seuraavaksi huippuunsatreenattuja vartaloita ja NOT-OK edustusasuja bongattavissa ratamestarien ratamestarin Hirvi Heinikankaan pitämillä maanantairateille Hyvelässä pääsiäismaanantaina. Tervetuloa isommallakin porukalla ottamaan mittaa keskikesän sankareista.

-T

Aprillipäivän aatto

Aprillipäivän aatto valkeni Hervannassa kirpeän viileänä, mutta aurinkoisena. Poikkeuksellisesti nukuin pitkälle aamuun nähden unia hirmuliskoista ja kaikesta muusta epämiellyttävästä. Takana olleen viikonlopun avantouinnit, pääkalloilmapallot sekä onnellisten ihmisten spontaanit naurahdukset ja satakuntalaisen vittuilun kruunaamattomat helmet palailivat mieleeni samalla kuin krokotiilin kyynelten kokoiset hikipisarat valuivat ohimoiltani kylpyhuoneeni lattialle. Kello oli 7:30 ja oli aamusuihkun aika. Ehostettuani itseni ihmisten ilmoille sopivaan kuosiin, kävelin nesteelle, otin kahvin ja odottelin kaverini soittoa ja kyytiä kohti Poria. Kello läheni yhdeksää ja viimein tuliterä transit kaarsi nesteen pihaan ja matka kohti Poria, työpäivää ja kevään ensimmäisiä maanantairasteja oli alkanut.

Työpäivän käännyttyä kohti iltaa, sovittelin kuvankaunista suunnistusuniformua Pori Energian suunnittelutoimistossa. Paikassa josta on saanut alkunsa yksi Suomen suurimmista suunnistustarinoista. Tarinasta, jossa joukko tavallisia toimistotyöntekijöitä Porista päättää lähteä valloittamaan Vehmersalmen metsät kesänä 2014 ja tehdä tämän ennen näkemättömällä tyylillä. Tähän tarinaan palataan vielä myöhemmin tässä blogissa ja varmasti myös muualla. Tällä hetkellä kuitenkin yksi tarinan päähenkilöistä sovitteli ylleen uniformua. Huomasin uniformun pömpöttävän vatsan kohdalta hieman. Päätin kuitenkin rohkaistua ja pukea sen päälle siitäkin huolimatta. Pienen hätäilyn ja odottelun jälkeen suunnittelutoimistomme teho duo lähti kohti Enäjärveä ja kevään maanantairastien starttipaikkaa. Auton parkkeeraus ja sitten katsomaan millaista karttaa on tarjolla. Suurin osa joukkueestamme valitsi 6,4 km pitkän A-radan, ainoastaan kaksi jäsenistämme valitsi kaksi kilometriä lyhyemmän B-radan.

Lähdin täydellisessä suunnistusvarustuksessa hieno ja upouusi Suunto Ambit rannetietokone kädessäni, tuunatut nastarit jalassani kiertämään tätä melkoisen pitkää korttelisuunnistuspätkää. Loppuunsaakka viritetylle herkälle suunnistajan kropalleni oli kuitenkin liian suuri järkytys se, että en päässytkään metsään vaan jouduin juoksemaan teitä pitkin, että jalkani menivät niin pahaan krampin että jouduin kipujeni keskellä itkemään itseni uneen. Sitä en osaa sanoa oliko kipu enemmän henkistä vaiko fyysistä, sillä myös rajaton itsevarmuuteni oli kramppien vuoksi kokenut pahan kolauksen. Perinteisissä jälkipeleissä kävi myös selväksi se, että en ollut ainoa joukkueemme jäsen jonka herkkä suunnistajan vartalo eikä varsinkaan huippunsa trimatut jalat kestäneet kovalla alustalla juoksemista.

Not-OK PKS SK:n jäsenet jättivät kykynsä piiloon suurelta yleisöltä miehittämällä tyylikkäästi tuloslistan häntäpään. Tästä eteenpäin pääsemme silti taas toteuttamaan parhaita puoliamme. Tällä kertaa kyseessä oli enemmänkin vauhtijuoksukilpailu ja kuten tuloksista valitettavasti huomaamme että juoksuvauhti ei ole parhaita puoliamme. Siispä meidän lienee parempi keskittyä tyyliin ja näyttävyyteen. Allekirjoittanut alkaa nyt treenaamaan spagaattia. Se jos mikä on näyttävää ja täysin turhaa suunnistuksessa. 

Lisää maanantairasteista, spagaateista, mahamakkaroista ja monesta muusta kiinnostavasta asiasta myöhemmin kevään edetessä. Myös jotain yllätyksiä luvassa mahdollisesti. Pysykää siis kuulolla myös twitterissä ja facebookissa.

-Trikoo