Suomi 100 juhlavuoden starttaus

Viime viikolla koulutuksessa pohdeimme tehokkuutta. Huomasin koulutuksessa hyvin nopeasti, kuinka helposti ihminen (siis myös minä) keksii tekosyitä ettei voi parantaa toimintaansa ja menee kaiken epämääräisen taa piiloon. Sama pätee myös minun jokavuotista "Jukolakuntoon" projektiani.
"Enhän minä nyt voi lenkille mennä, koska..." Enhän minä jaksa urheilla kun olen jo..." Päivästä toiseen keksin itselleni ja muille tekosyitä sen sijaan että ottaisin oikeasti itseäni niskasta kiinni ja ryhtyisin toimeen.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi kaivoimme sukset autotallin perältä, pakkasimme Toyotan ja lähdimme kohti Jämiä ja hiihtotunnelia.

Jännitys oli käsinkosketeltavissa kun keskeltä ei mitään löytyi Jämin Luonto -ja Liikuntakeskus. Sitten välineet pois autosta ja testaamaan yli 15 vuoden tauon jälkeen pysyykö sitä enää suksilla pystyssä.

Hiihtoputki oli täynnä elämäntapahiihtäjiä ja me. Kaksi eksyneen näköistä kauriinpoikasta.

Laitettuani jalkaan sukset ja hypättyäni ladulle (menomatka on varsin pitkälti alamäkeä), minua pelotti enemmän kuin aikoihin. Vauhtini kiihtyi hallitsemattomasti enkä oikein tienny mitä olisin tehnyt (muuta kuin rukoillut, että en kaadu ja jää takana tulevien jyräämäksi). Ja kuten aina alamäkien jälkeen niin myös nyt. Edessä oli ylämäki. Keuhkoni huusivat hoosianna hymniä, kurkkua kuivasi, päätäni alkoi särkeä ja monot puristivat jalkojani. Päästyäni takaisin ylös ja saatuani kierroksen täyteen, olin jo valmis lopettamaan orastavan uuden harrastukseni. (kierroksen pituus Jämin omien sivujen mukaan 1,25km gps:ni näytti 950m).



Pienen tauon jälkeen kiersin silti myös toisen kierroksen ja tuntemukseni olivat likipitäen samat kuin ensimmäisen kierroksen jälkeen. Sillä poikkeuksella tosin että monot tuntuivat paremmalta, enkä ihan niin valtavasti pelännyt kaatumista.

Viimeisten kuukauksien aikainen laiskottelu aiheutti silti niin voimakkaan pahoinvoinnin, että en kyennyt. Päätin kuitenkin että jahka ilmojen haltiat sallivat ja lumi saapuu Satakuntaan niin lähden kokeilemaan siipiäni hiihtäjänä uudelleen ja tällä kertaa taivasalle.

Operaatio Jukolakuntoon 2017 ja Pirkanhiihtokuntoon xxxx on näin siis laukaistu käyntiin. Ja hyvää itsenäisyytemme 100 vuotisjuhla vuotta kaikille.

Palatakseni vielä blogin alussa olleeseen tekosyy teemaan, niin haastan itseni ja muut lopettamaan tekosyyt ja lähtemään ylös ulos ja lenkille!!

 

PS. Koitan tasaisin väliajoin päivitellä tänne miten molemmat projektit etenee.

-Trikoo

Muistiretki viime kevääseen!

Viikko 18 - Jukolahaasteen kolmas viikko

Juntit OK:n Jukolahaasteen kolmas viikko alkoi osaltani maanataita vasteen yöllä matkustamalla Opel Mokan takapenkillä hernerokkasumussa Helsinki-Vantaalta kohti Poria. Silmäni suljin omassa sängyssäni n. klo 2:45. Herätyskello soi aivan liian äkkiä ja oli pakko lähteä töihin. Maanantairastit jäivät väliin Bryselin matkan aiheuttaman Jet lagin vuoksi. Olihan aika ero kokonaista 1 tunti. Rastien väliin jääminen harmitti silti. Onneksi kuitenkin minulle tarjoutui mahdollisuus päästä Euraan EKU:n tiistairasteille, jossa suunnistin 5,7km A radan vajaaseen tuntiin ja varttiin. Mukaan mahtui myös pari "pahan luokan" pummia. Vielä viime vuonna en olisi ko. kiemuroita edes pummeiksi laskenut, mutta niin vaan vaatimustaso itseään kohden kasvaa kilometrien karttuessa.

Vapunaattona päätin lähteä vanhaan kotikaupunkiini Harjavaltaan suunnistamaan pitkän 10,4 kilometrin A-radan. Varsin eriskummallinen päätös vappuaattoillaksi, sillä olenhan entisenä teekkarina tottunut hieman erilaisiin vappuihin. Suunnistus vei yhtä kaikki voiton tällä kertaa. Töissä ennen rasteille lähtöä juttelin Kullaan Novikovin kanssa siitä miten taidot ovat karttuneet ja miten enää ei tule hötkyiltyä ulos kartalta ja juoksenneltua ilman päämäärää minne sattuu. Mutta kuinka ollakkaan menin näillä puheilla suututtamaan suunnistusjumalat ja niinpä sitä tuli harhailtua ulos kartalta. Näin ne suunnistusjumalat ja karman laki toteutuvat. 

Kuvassa kauniisti otettu rastiväli 8-9.

Tämän jälkeen kävin vielä kiertämässä rastille 10 rastin 1 kautta ja törmäsin rastin 12 jälkeen järjestäjiin, jotka tulivat poistamaan ko. rastia metsästä. Kaiken kaikkiaan yli 15 km juoksentelu metsässä on mitä mainioin tapa viettää vapunaattoa (uusin ex-teekkarisanonta Porista).

Vappu viikonlopun lauantaina ja sunnuntaina oli sitten vuorossa Jokilaakson Rastipäivät Nakkilassa Salomonkallion upeissa puitteissa ja maisemissa. Vapuksi luvattu sadekin loisti poissaolollaan kun ryhmä tyylikkäitä NOT-OK:n suunnistajia syöksyi Juottoniemen kartta mukanaan metsään. Ei kulunut kuin 20 minuuttia niin allekirjoittanut yhdessä tuoreimman NOK-soturin kanssa löysi itsensä takaisin K-pisteeltä. Kerrassaan mahtava alku tälle metsäretkelle.

Juottoniemen ensimmäinen startti (ei lähelläkään ykkösrastia käyrykkään.)

Kakkosstartin jälkeen sentään löysin ykkösrasti löytyi helposti, mutta ongelmat alkoivatkin sitten jo kakkosrastilla. Liekö ongelmana ollut sitten liian hyvä kartta, outo 1:7500 mittasuhde tai vaikka auringon pilkkujen aiheuttama häiriö magneettikentässä ja siitä aiheutunut kompassineulan villi pyöriminen (miehessä vika ei voinut olla), niin kakkos rasti ei vain tahtonut löytyä. Melkoisten taisteluiden jälkeen kuitenkin sen löysin, mutta empä siinä kohtaa arvannut, että pahin oli vasta edessä. Kolmosrastin tuska oli ajanut minut siihen pisteeseen, että päätin jo, että jos se hemmetin rasti ei ole tuolla kivellä, niin lähden takaisin infopaikalle kulkematta maaliruudun kautta. Mutta sieltä kiveltä se rasti löytyi ja sitten päätin kiukulla mennä radan läpi silläkin uhalla että joukkuekaverit joutuisivat maalissa odottamaan pitkänkin aikaa. Loppu matka menikin sitten alkuun nähden varsin mallikkaasti pari kierrosta lukuunottamatta. Vielä tiistaina olisin laskenut nämä pummeiksi, mutta tuona lauantaina ne ei niitä ollut. Kuin kaiken kruununa emittini ja tulostietokone päättivät että tulokseni ei tule koskaan koko maailman nähtäväksi. Kaikesta tästä tahtojen taistelusta ei siis jäänyt jälkipolville muuta kerrottavaa kuin harmaa merkintä internetin pohjattomassa kuilussu "Topi Levomaa NOT-OK PKS SK ei aikaa". Varsin masentavaa.

Juottoniemen toinen startti rastit 1-2-3.

Tästä epäonnistumisesta sisuuntuneena starttailin sunnuntaiaamuna sähköauton, hain joukkuetoverini kyytiin ja lähdin kohti Salomonkalliota tavoitteena saattaa tämä viikko kunnialla päätökseen.

Sain käteeni 5,4 kilometrin A radan ja paperin josta löytyi rastimääreet ja koodit 11 rastille jotka ajoin löytää tyylikkäästi. 

Rauhallista hölkkää ykköselle, helppo leimaus kivirastilla. Näin ajattelin, mutta mitä hittoa kiveä ja rastia ei löydy. Taasko tämä Juottoniemen kirous alkoi. Sitten onneksi näen selän joka leimaa rastin. vilkaisu koodiin. 117. riemulla ei ole rajoja kun huomaan sen olevan myös minun koodini. Nyt sitten Levomaa ajatus mukaan ja rauhoitu! Kuulen äänen pääni sisältä. Sitten rauhotun selvästi ja rastitkin alkavat löytyä. Jos ei nyt aivan telkkä pönttöön tyyppisesti mutta ainakin huomattavasti paremmin kuin aiemmin tällä viikolla. Muutamalla rastilla teen pienet kunniakierrokeset, mutta pääsen maaliin alle tunnin ja vartin uurastuksen jälkeen. Oloni on varsin hyvä, taisin sittenkin ainakin toistaiseksi selättää kauhua ja kunnioitusta herättävän Juottoniemen ja mittakaavan 1:7 500.

Suorituksen jälkeen Salomonkallion saunan lämpöön rentouttamaan lihaksia. Saapuessani saunaan se on kylmä, vaikka sen oli ollut määrä olla päällä useampi tunti ennen sinne saapumistani. Sähkömiehen pettämättömällä vaistolla aloin etsiä sähkökeskusta. Löysin sen varsin pian ja huomasin heti ongelman. Sulake oli palanut. Niimpä jouduin tyytymään varsin kylmään suihkuun lämpimän saunan sijasta. Peseydyttyäni lähdin kohti kahviotiloja ja ilmoitin henkilökunnalle sulakkeesta. 

Tässä hieman muistoja viime keväältä tähän tammikuun kaamokseen. Jännityksellä odotan millaisen haasteen Juntit heittävät tänä keväänä ja myös sitä millaisen vappuviikon allekirjoittanut nyt viettää.

Kevättä ja suunnistuskelejä odottaen Trikoo Levomaa.

Uudenvuodenpäivän suunnistus 1.1.2016

Varhainen nivelrikko Kivialhossa

Uudenvuodenaaton jälkeinen päivä, semikrappe, kirpakka tammikuun perjantai: ilma tuntuu kuin -10 asteelta. Mistä hiton Jäämereltä tää tuuli on tänne tiensä löytänyt? Mä haluan sittenkin kotiin. Mikäpä sen parempi aika lähteä metsästämään rastilippuja Nakkilaan Jumalan selän taakse.

Mulla on päällä enemmän vaatteita kuin koskaan aikaisemmalla metsäreissulla. Silti autosta ulos astuminen tuntuu jäätävältä kidutukselta. Tahtomaton reaktio vetää hartiat lysyyn suojaamaan mukamas päätä kylmyydeltä iskee välittömästi. Köpöttelen lähtöpaikalle kuin varhaisen nivelrikon saanut nastarit hyisellä asfaltilla napisten. Näen tämän luontevan suunnistajamaisen olemukseni ja useamman kuukauden aikana tyylikkäästi tanakoituneen vartaloni peilikuvan laskettelukeskuksen ikkunoista. Tämähän alkaa hienosti. Nopeasti nyt metsään kiitos nam.

Lähtö leimattu. Nopea vilaisu karttaan huurustuneiden silmäripsien läpi kertoo pienestä lämmittelyn mahdollisuudesta kolmen ensimmäisen rastin sijaitessa tieyhteyden päässä, okei, mä en ehkä kuolekaan tänne. Ykköstä silmään ja kohti ykköstä rivakkaa hölkkää tietä pitkin. Suhteellisen hyvän löytämiskokemuksen jälkeen löytyy myös kakkonen. Vauhtini on mielestäni hyvä, mutta kas kummaa, sormeni ja varpaani tuntuvat jääpuikoilta. Eli en pysty juoksemaan niin kovaa, että kehoni lämpenisi.

Kolmosta noustaan hakemaan mäen rinteeltä ja nyt jäädään metsään. Kompassipeukalosta on lähtenyt tunto, samoin 4/5 vasemman jalan varpaista. Joukkuetoverin askeleet ja läähätys ovat ilmestyneet jostain kannoille, pakko laittaa ajatukset oikean kompassisuunnan virittämiseen – mikä sekin on kuolonkankeiden sormien ja liian isojen hanskojen kanssa toimitettuna verrattavissa taikatemppuun. Onneksi nelonen tipahtaa syliin hienosti.

Suunta vitoselle. Ajatukset hiljalleen sinertyvistä varpaista alkavat kadota ja keskittyminen on siirtynyt olennaiseen. Kaatuneiden puunrunkojen yli loikkiminen alkaa käydä letkeämmin. Vitonen haltuun vaikka suunta veikin aivan liikaa oikealle, onneksi sentään rastilippu mahtui näkökenttään. Kutoselle lähdenkin oikein suunnitelmallisesti uraa pitkin ja mukavasti sekin kivirasti napsahti emittiin.

Sitten tapahtuukin jokaisen kaltaiseni ammattisuunnistajan painajainen. Tuntematon suunnistajakollega pysäyttää kysymään sijaintiaan. Hieno, hieno hetki minulle, joka en ole vielä kahta vuottakaan lajia harrastanut, mutta painajaismainen hetki suoritukselleni. Päädymme nimittäin etsimään seuraavaa rastia yhdessä, koska jostakin syystä toteamme sen samaksi. Minun rastini sijaitsee kartan mukaan 100 m päässä. Mihin lie rastilippu kadonnut, ehkäpä orastavan viherkaihin aiheuttamaan mustaan pisteeseen. Muutaman minuutin ja useamman sadan metrin haahuilun jälkeen toteammekin etsivämme täysin eri rasteja. Voi perseen suti. Ei auta kuin kunnon peruutus ja vauhtia tunnottomiin töppösiin kiitos. Ja kuinkas ollakaan, siellähän se aikoja sitten kannoilta karistettu joukkuetoveri jo iloisesti napsuttelee seiskaa emitilleen. Mikä antikliimaksi.

Suuntimat seuraavalle rastille ja onneksi näyttävälle Rieskaronmäen röykkiöhaudalle oli kokoontunut paljon muutakin seurakuntaa. Kahta pummia ei näissä olosuhteissa ehkä olisi pystynyt kroppa saati sielu sietämään. Ihanaa, seuraavalle rastille johtaakin selvät maamerkit: tie, peltoa, joku rakennettu kohde ja oja. Mukavalla hölkällä kohti ysiä, tää ei voi mennä pieleen. Sekin löytyi mukavasti, voivoivoi, nyt taitaa kellua kroppaan flow. Ja niinpä hän kelluikin. Suunta komiasti peesissä aivan liikaa oikealle ja muutama sata metriä turhaa juoksua. No johan tämä kolme minuuttia olikin kivaa.

Toiseksi viimeistä rastia luulin jostain merkillisestä syystä maaliksi. Aloitin kävelyn ja tilanneselvityksen kunnes tajusin käveleväni maalisuoralla ja maali siis näin ollen vielä leimaamatta... Mutta hyvä näin, rivakka hölkkä olisikin ollut vähän liian ammattimaisen oloinen maaliintulo joukkueen maineeseen nähden. Ääreisverenkierto palautui osimoilleen normaaliksi 10 tuntia maaliintulon jälkeen, ens kerraksi pitää ostaa ne sähkölämmitteiset rukkaset ja koittaa hoitaa noi sukurasitteet (kaihit ja nivelrikot) kuntoon.

 

Tällaisissa tunnelmissa tänään,
Eeva "Happo" Ylänen