In The Heat Of The Night

Tiistaiaamuna 26.11 kovan niskakivun (mikä se sellanen hieroja on?) kourissa matkustin jälleen kerran Onnibussilla kohti työpaikkaa. Oikean kantapään rakko ei myöskään helpottanut ollenkaan oloa. Nenä vuosi ja päätä ja niskaa särki. Laitoin eilen Hirvi Heinikankaalta lainaamani led-otsalampun lataukseen. Kaikesta kivusta ja särystä huolimatta odotin silti pelon sekaisen jännityksen vallassa tulevaa yösuunnistusharjoitusta Isomäen metsissä. Tuli lounastauon aika. Taivaalta alkoi sataa alijäähtynyttä vettä. Keli näytti mitä täydellisimmältä märkäkorvien ensimmäiselle yösuunnistus-treenille.

Ruokailun jälkeen oloni muuttui yhä epävarmemmaksi ja päätä ja niskaani kolotti edelleen hyvin paljon. Sykkivä kipu oikeassa kantapäässä häiritsi keskittymistäni sähköverkonsuunnitteluun. Onneksi sentään duo Korpela-Lehtonen piristi ilmapiiriä kauneimmilla joululauluilla. 

Työpäivä alkoi olla ohi ja H-hetki alkoi lähestyä yhtä vääjäämättömästi kuin horisontti pimeni Karjarannan yllä. Huono oloni vain lisääntyi ja lisäntyi. Epätoivo kasvoi suureksi möhkäleeksi sisälläni. Käteni alkoivat täristä. Viereisessä loossissa hihkuttiin riumusta ja laulettiin In The Heat Of The Nightin tahtiin. Mieleeni tuli Harmaakarhun kyseenalainen seuraennätys ei yhtään löydettyä rastia. Hirvi Heinikangas ilmaantui suunnittelutoimistoon kyselemään joko täällä ollaan valmiita illan koitokseen? Olimme juuri Avokallion kanssa riisuutumassa työuniformuistamme hempeän musiikin soidessa taustalla. Tämän jälkeen pukeuduimme NoNamen meille toimittamiin uunituoreisiin suunnistushousuihin ja sukkiin.

Kamera mukaan ja hyppy punaisen kostajan kyytiin ja matka kohti Isomäkeä saattoi alkaa. Jätimme taktisesti auton pienen matkan päähän lähtöpaikasta, jotta pystyimme ottamaan pienen alkulämmittelylenkin lähtöpaikalle. Lähtöpaikalle saavuttuamme alkoi hengityksiemme höyrytessä ja valokeilojen singotessa sinne tänne lähtöpaikalla alkoi itsevarmuus pikku hiljaa nousemaan aikaisemmista pohjamudista. Onneksi sentään jäätävä tihkusade oli jo loppunut, kun lähdön hetki koitti. Kullaan Novikov, Tuuliviiri ja Suppa olivat jo metsässä kun koitti minun vuoroni lähteä metsään. Katse Heinikankaan viralliseen kelloon, kartta käteen, kartan suuntaus ja matka kohti elämäni ensimmäistä yörastia oli alkanut.

Ratamestari Heinikangas lähettää Tuuliviirin matkaan.

Olin päättänyt kävellä rauhallisesti karttaa lukien ja optimaalisia reittejä suunnistaen koko matkan, mutta jo noin 50 metrin jälkeen päätin kuitenkin lähteä hölkkäämään pikku hiljaa polkua pitkin kohti rastia. Jossei muuten, niin sillä tavoin pysyy ainakin mukavasti jalat lämpöisinä. Ensimmäinen rasti löytyi jopa hämmentävin helposti ja aiheutti ehkäpä valheellisenkin hyvänolon tunteen. Lähdin kuitenkin varsin itsevarmana polkuja pitkin kiertämään kohti kakkosrastia. Etenin suunnitelmani mukaan varsin hienosti osaksi hölkäten ja osaksi kävellen kohti rastia. Kulkusuuntaani vasemmalla puolella alkoi kuitenkin vilkkua useampia otsalamppuisia suunnistajia. Hälytyskelloni alkoivat soida, mutta eivät tarpeeksi. Kävin siis morjestamassa ryhmää joka koostui kolmikosta Kullaan Novikov, Tuuliviiri ja Suppa. Ihmettelin kovaan ääneen paikkaa mistä he rastia etsivät ja kehoitin heitä siirtymään vasemmalle. Itse lähdin vasempaan ja kohti alkuperäistä suuntaani. Aikani etsiskeltyäni rasti löytyi kartan osoittamasta paikasta (jouduin tosin hakemaan itseni tarkasti kartalle polun risteyksestä ennen tätä). Välkäytin valojani kohti em. ryhmää ja huikkasin merkiksi löydetystä rastista, mutta en kuullut tai nähnyt mitään joten jatkoin matkaani kohti kolmosta.

Kolmoselle mennessäni sekosin hieman poluissa ja pummasin pikkuisen. Tällä välillä kolmen kopla oli saavuttanut minut.Yhtä kaikki rastit 3,4,5 löytyivät enemmän tai vähemmän yhteistyössä Tuuliviirin, Kullaan Novikovin, Harmaakarhun ja Supan kanssa. Rastin 5 ympäristö oli ilmeisen muuttunut kartan tekoajasta sillä metsäkone oli karsinut aluetta huomattavasti.

Rastin 5 jälkeen matkalla pururadalle tapahtui silti suurin painajaiseni. Tähän asti moitteettomasti toiminut lamppuni lakkasi yht' äkkiä toimimasta. Valoni sammumisen jälkeen tunsin Harmaakarhun käpälät selässäni. Harmaakarhu ei onneksi alkanut raadella selkänahkaani, sillä hän tarkisti lamppuni yhteyden akkuun ja totesi sen hyväksi. Äärimmäistä lamppuni häiriöstä aiheutunutta pimeyttä kuitenkin hillitsi lähituntumassa olleet Tuuliviiri ja Harmaakarhu (kuulamani mukaan myös Suppa oli samassa porukassa, mutta tästä minulla ei ole mitään muistikuvia). Tultuani polulle kaivoin viittä vaille vainaan E7:n puhelimeni ja sytytin siihen taskulamppusovelluksen. Lähdin hölkkäämään Harmaakarhun ja Tuuliviirin peesissä kohti helppoa 6 rastia jonka löytyminen onnistui jopa kännykkätaskulampun valossa.

Lamppuni ennen sammumista.

Loppumatkan ajan tein yhteistyötä Jukolahengessä Tuuliviirin kanssa. Harmaakarhu ja Suppa tulivat maaliiin omia reittejään. Toisinaan aina rastin lähettyvillä meihin törmäten. Ensimmäisenä maalin oli tullut 4 rastin lähettyvillä viimeksi näkemäni Kullaan Novikov, joka oli selvästikin kakkosrastilla antamastani kritiikistä sisuuntuneena tehnyt hyvää työtä lopuilla rastiväleillä.

Lopputuloksena Harmaakarhu hallitsi ratamestarin oikut parhaiten ja selvisi reitistä ainoana alle tuntiin. Liiallista itsevarmuutta uhkuen matkalle lähteneet Kullaan Novikov ja Avokallio antoivat kilpakumppaneilleen tasotusta, koska he päättivät ennen ykkösrastia hakea ysirastin. Avokallion sports-trackerin mukaan koukaus oli n. 8 minuuttia. Suppaa lukuunottamatta muut suunnistajamme löysivät kaikki rastit. Supalta jäi noutamatta myös muille harmaita hiuksia tuottanut kakkosrasti. Alla loppuajat.

1. Miikka "Harmaakarhu" Olin 58:00

2. Topi "Trikoo" Levomaa 1:03:24

3. Heikki "Tuuliviiri" Piisi 1:06:24

4. Jari "Kullaan Novikov" Lappalainen 1:07:36

5. Antti "Avokallio" Lehtonen 1:15:55

6. Markku "Lapinleuku" Lehtonen 2:05:00

7. Teemu "Suppa" Korpela 1:12:15

Suunnistamamme kartta.

Kaiken kaikkiaan yösuunnistus tuntui varsin mukavalta ja suorastaan palan halusta lähteä uudelleen pimeään metsään rasteja etsimään. Toki tällä kertaa toivoisin että lamppu toimisi moitteettomasti koko matkan. Tästä matkasta jäi paljon parempi fiilis kuin edellisestä harjoituksesta jonka pidimme Rottajärven legendaarisissa maastoissa. Rottajärven antisankari pysyi edelleen Rottajärven antisankarina. Nämä Topin-päivä rastit olivat silti ihan hyvää harjoitusta siinä mielessä, että jos keskittyy Sosiaaliseen mediaan ja kaikenlaisen kuvamateriaalin hankintaan, niin silloin ei suunnistuksesta tule mitään.

-Trikoo

PS.

Tänään jäljellä Jukolaan

200 päivää H-hetkeen

TJ-200 päivän kunniaksi tänään Isomäkeen yösuunnistusta treenaamaan. Hauskuutta tiedossa roppakaupalla.

10 kysymystä Hirvelle

Lokakuun aurinko paistaa suoraan sisään suurista ikkunoista häikäisten silmiäni astuessani hämärään toimistohuoneeseen. Oven pielessä kiiltävässä kyltissä komeilee kunnioitusta herättävä titteli, "Päälikkö". Silmieni totuttua kirkkaaseen vastavaloon huomaan ikkunan ääressä istuvan hahmon. Hahmo istuu tuolissa selin itseeni päin ja näyttää vaipuneen ajatuksiinsa. Aurinko kultaa arvokkaan hahmon ääriviivat. Hetkessä on jotain taianomaista.

Rikon maagisen hetken yskähtämällä ja kysymällä varovasti "Sopiiko puhutella?". Hahmo istuu vielä hetken hiljaa paikallaan ja kääntyy sitten hitaasti minua kohti. Siinä hän on, Pertti "Hirvi" Heinikangas, porilaisen suunnistuksen legenda, pohjoisten havumetsien taipumaton ikihonka.

"Olisi muutama kysymys joukkueemme blogiin" totean ääni jännityksestä väristen. Legenda hymähtää suotuisasti, joten uskaltaudun esittämään ensimmäisen kysymykseni koskien legendan ensimmäistä kosketusta suunnitukseen. Hetken mietittyään legenda vastaa äänellä, joka kaikuu menneiden aikojen muistoja: "Niin kuin monille meistä miehistä, armeijassahan se oli. Mutta kipinä syttyi ja jatkui siviilissä kuntorasteilla ja siitä suunnistusseuraan jne. Jukolaankin sitten mentiin ja heti tietenkin itsevarmana yö-osuuksille". 

"Entäs unohtumattomin Jukola -kokemuksesi?", jatkan innostuneena. "Olisiko se eka tai toka kerta kun olin Jukolassa. Ja ei kun kaveri metsään yöosuudelle lamppu päässä. Silloiset akut oli sitä sun tätä ja hiipuihan se kesken suorituksen. Siinä sitä mentiin kaverien lamppujen valossa pitkää n. 1km rastiväliä. Yhdessä vaiheessa en enää yhtään tietänyt missä ollaan menossa, ja onko tämä letka menossa minun rastilleni. Ikuisesti on jäänyt mieleen se helpotuksen tunne, kun tultiin rastille ja koodi oli oikea."

Rohkaistuneena uskaltaudun kysymään uran parhaasta saavutuksesta, johon Heinikangas pienen muistelun jälkeen toteaa:  "Parasta saavutusta ei ehkä vielä ole tullut, mutta yksi hyvä oli v. 1993 Paimion Jukolassa, jossa muuten Rastikarhut voitti Venlojen viestin. Itse tein 12,2km avausosuudella (yö) nappisuunnistussuorituksen ja jäin maailman huippusuunnistajien joukossa  kärjelle ainoastaan 15.12, loppuaika 1.28.41.0."  "Mikä sitten on salaisuutesi? Millä erikoisosaamisella olet saavuttanut tuon arvostuksen ja legendan maineen, josta sinut tunnetaan?" "Delegointi. No, suunnistuksesta puhuttaessa osaamiseni tässä lajissa on suunnistuksen puolella, ei tällä kropalla ajokoiria kiinni juosta, vaikka lempinimeksi tähän joukkueeseen Hirvi tulikin." 

"Siitä puheen ollen, miten oikein päädyit NOT-OK PKS SK:n jäseneksi?". Mestari naurahtaa lempeästi vastaa hymynkare huulillaan: "”Pojat” ovat tainneet kaffepöydässä saada ajatuksen Jukolaan osallistumisesta kesällä auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta suoraan kaaliin. Meikäläisen kutsu mukaan sähköpostilla kesken loman johtunee niistä menneiden vuosien suoritusten pullisteluista."

Johdatan keskustelua tulevan Jukolan viestin suuntaan ja tivaan mestarilta tavoitetta ensivuoden viestiin ja neuvoja nuoremmille joukkuetovereille. "Niin kuin aina ennenkin, hyväksytty suoritus, ajalla ei niin väliä. Tsempata keltanokkajoukkue samaan tahtoon.", toteaa Heinikangas ja jatkaa "Uransa alkutaipaleella olevalle suunnistajalle hyvä suoritus tulee vain ja ainoastaan suunnistuksen kautta." Kysymykseen joukkueen menestyksestä Pertti toteaa kryptisesti "Saamme kaikki onnistuneen hyvän henkilökohtaisen suorituksen ja sijoitus on sen mukainen."

Heinikankaalla on huippunimeksi jo aika lailla ikää, vaikkei se suorituksissa vielä ole näkynytkään. Siksipä uskaltaudun kyysymään, vieläkö ura Kuopio-Jukolan jälkeen jatkuu? "Niin kuin aikaisempaan kysymykseen vastasin, parasta suoritusta ei ehkä vielä ole tullut. Metsästetään sitä parasta suoritusta niin kauan kuin jalka mättään yli nousee. Yksi hyvä mahdollisuus olisi taas Louna-Jukola Paimiossa 2015."

Vaistoan haastattelun olevan lopussa. Haluan kuitenkin vastauksen vielä yhteen perustavaa laatua olevaan kysymykseen, peukku vai levy? "Peukalo yli 20 vuoden takaa. Ei kai sitä levyllä enää osaisikaan." Vastauksen jälkeen mestari kääntyy takaisin ikkunaan päin. Haastattelu on päättynyt.

-A

1  

Kotiseutumatkailua Hervannasta Hiittenharjulle

SUOLIJÄRVI HERVANTA

Syksyn viimeisin kokonaisvaltainen suunnistusviikko alkoi maanantaina tänä syksynä 40-vuotta täyttävästä Hervannan kaupunginosasta Tampereelta. Suolijärven kauniisiin maisemiin oli kerääntynyt vuoden aikaan nähden varsin kunnioitettava määrä suunnistajia. Ratamestarina hääri Tampereen Suunnistajan Kaupasta tuttu Olli Koski. Kävelin kotoani kohti Suolijärven ulkoilumajaa ja syysauringon säteet hellivät minua ja muuta suunnistuskansaa. Kävin ostamassa jo tuttuun tapaan 5km:n reittikartan ja vein veryttelypukuni pukuhuoneeseen. Huoneessa törmäsin Itäsuomalaiseen suunnistustuttavaani, jonka ensiesiinymisestä voi lukea täältä. Lähdin k-pisteelle ennen häntä.

Herwoodiin teekkarien tekemä kyltti 40v-juhlien kunniaksi.

K-pisteellä tein vielä viimeiset viilaukset asusteeseeni ja viritin Sports Trackerini ja otin käyttööni aivan uuden peukkukompassini. Tästä sitten leppoisaa hölkkävauhtia ykkösrastille, joka oli Suolijärven haastavilla kallio-kivi muodostelmilla. Rastipaikka oli kuitenkin kohtalaisen helppo ja niinpä löysin ykkösen ilman pummia. Tästä intoutuneena lähdin aivan liian kovaa vauhtia kohti kakkosrastia ja niinpä se pummi sieltä sitten tuli. Tämä oli varsin harmittavaa sillä kyseessä oli helppo väli. Pummi ei kestoltaan ollut silti onneksi kolmea ja puolta minuuttia pidempi.

Saavuttuani helpolle kakkosrastille törmäsin toisen kerran Itäsuomalaiseen tuttavaani. Siinä sitten sadattalin pummiani. Tästä lähdin sitten kohti kolmosta ensin polkua ja sitten kompassisuuntaa hyödyntäen. Harmikseni pohkeeni kramppailivat tässä vaiheessa ja juoksu oli pakko muuttaa kävelyksi. Liekö kramppailun syynä ollut edellisviikonlopun railakkaat polttarit vai mikä. Polttareissa tapasin koko kansan Keken. Istuimme höyryävässä paljussa. Poreet kuplivat kauniisti ja kuumasta vedestä nouseva höyry värjäytyi kauniisti sateenkaaren väreissä. Kun katseemme kohtasivat johti yksi asia toiseen, toinen kolmanteen. Syvä hiljaisuus vallitsi, kuului ainoastaan poreiden aiheuttama liplatus, kun ajauduimme intohimoisesti keskustelemaan suunnistuksesta. Keke jakoi viisauttaan, jonka autuaasti olen jo unohtanut. Kaikesta huolmatta kolmonen löytyi helposti, mutta krampailusta johtuva hidas aika söi ehkä minuutin opitimivauhtiin nähden.

Välillä 3-4 menin hyvin vahvasti kompassiini luottaen ja odottaen milloin Särkijärven ranta tulee vastaan. Stopparina tämä on varsin toimiva, sillä siitä kun ei kovin helposti huomaamattaan ohi pääse. Päästyäni rantaan (suuntani oli viettänyt hieman oikealle) vastaan tuli Itäsuomalaisystäväni sadatellen että sieltähän se pummi tuli. Lähdin hänen peräänsä ja löysimme rastin sitten pikku kaarrosten jälkeen. Tässä kohtaa alkoi pikku hiljaa kramppailu vähentyä ja pystyin jo vähän juoksemaan. Tälläkin välillä pummi oli ehkä 3 minuutin luokkaa. Väliaikaa hidasti myös selvästi kramppailusta johtunut käveleminen. Rastilta 4 rastille 5 muodostui letka polkua pitkin juoksevista suunnistajista ja niinpä matka tässä letkassa sujui sopuisasti ja rasti löytyi ilman pummia. Myös henkilökohtainen vauhtini parantui hieman, sillä krampit alkoivat hellittää.

Rastille 6 mennessä tiemme erkanivat. Rasti numero 6 oli varsin haastavalla paikalla ja rastiympyrään pelmahteli suunnistajia kuin sieniä sateella. Pienten koukeroiden jälkeen myös 6 rasti löytyi. Siitä sitten ryhmän mukana takaisin polulle ja vauhti maksimiin (maksimit eivät tuolloin päätä huimanneet). Sitten yht'äkkiä jono edestäni kirmaa metsään. Olo oli varsin orpo, sillä järkeni sanoi, että ei olla vielä oikessa paikassa, mutta veri tahtoi vetää ryhmän mukaan. Tällöin tein tulokseni kannalta varsin olennaisen päätöksen ja luotin kerrankin järkeeni ja jatkoin eteenpäin muutaman sekunnin tuumaustauon jälkeen. Päätös osoittautui onnistuneeksi, sillä polkua piti kulkea vielä n. 250 metriä ennen kuin silta ja oikea sivupolku tulivat. Tässä kohtaa vältin potentiaalisen suuren suuren pummin ja olin tyytyväinen itseeni, koska olin luottanut päähäni enkä ollut antanut selkien viedä minua.

Loppu matka 7-8-9-10-M sujui 9-rastin pientä sekoilua lukuunottamasti päivän kunnon maksimitasolla. Rastilla 9 hiki kirveli jo sen verran silmissä, että katsoin rastin olevan ympyrässä olevalla jyrkänteellä. Todellisuudessa rasti olikin jyrkänteen takana olevalla kivelle. Tämä pikku moka olisi helposti ollut vältettävissä jos olisin malttanut katsoa tuossa välissä raastimääritteen. Eipä tuohonkaan mokaan isoa hetkeä kulunut (ehkä 1-2 minuuttia).

Maalissa olo oli varsin hyvä, sillä olin ensimmäistä kertaa lyhyellä suunnistajan urallani selvinnyt radan ilman 10+ minuutin pummia ja muutenkin päässyt toista kertaa alle tunnin loppuaikaan. Loppu sijoitus jäi silti varsin vaatimattomaksi 60/80 kyseisellä radalla. Itäsuomalaisen ystäväni bongasin jälleen pukuhuoneessa reissun jälkeen. Hävisin hänelle lopputuloksissa harmittavat 2 sekuntia. Mutta eihän tämä nyt niin vakavaa ole :).

Huomioitavaa on myös, että nyt minulta jäi ensimmäistä kertaa bongaamatta Tampereen Iltarasteilla pinkki enkeli. Ensimmäisestä kohtaamisestani pinkin enkelin kanssa voi lukea täältä ja toisesta kohtaamisesta täältä. Tämä saattoi tietenkin johtua myös siitä, että en ollut eksyksissä enkä näin ollen tarvinnut opastusta.

Suolijärven iltarastien tulokset löytyy täältä

Suolijärvellä lyllertämäni reitti.

HIITTENHARJU GOLFPUISTO HARJAVALTA

Aleksis Kiven päivänä pidettiin viimeiset Jokilaakson torstairastit. Tapahtumapaikkana tällaiselle ex-harjavaltalaisella varsin tuttu Hiittenharjun alue. Lähdimme "Hirvi" Heinikankaan ja "Kullaan Novikov" Lappalaisen kanssa kohti legendaarista Tanssilava Valtatie 2:ta. Lähtöpaikalla oli jännitystä ilmassa, sillä olin ensimmäistä kertaa  elämässäni suunnistamassa omassa synnyinkaupungissani. Jännitystä lisäsi myös se tosia-asia, että kukaan meistä muista jäsenistä ei ollut vielä yhdelläkään radalla onnistunu saalistamaan "Hirven" päätä. Nyt minulle ja "Kullaan Novikoville" tarjoituisi siihen viimeinen mahdollisuus tänä vuonna.

Kuva SSL:n sivuilta.

Matka lähti hyvin ja suunnitellusti liikkeelle. 1 rastille tein pienen koukun koska en sattunut tulemaan suoraan rastille. Tässä ei silti suurta vahinkoa syntynyt ja matka jatkui suunnitellusti myös kakkosrastille. Vauhti oli sopivaa hölkkää jossa kartanluku jopa minun taidoillani onnistui varsin mallikkaasti.

Kakkosrastin jälkeen ensimmäisessä mutkassa tulee Jari vastaan hieman eksyneen ja tuskastuneen oloisena. Menen myös itse tilanteesta hämilleni. Jarin kompassi näyttää 90 astetta vasemmalle minun kompassistani. En ole varma itsekkään olenko oikeassa suunnassa vai en. Itseluottamukseni ei ollut riittävällä tasolla ja lisäksi peikko oikealle viettämisestä hiipi sisuksiini. Näin lähdimme Lappalaisen kanssa menemään yhdessä karkeasti väärään suuntaan. Tuloksena suunnistimme itsemme varsin näyttävästi ulos kartalta. Tässä kohtaa saattoi jo heittää hyvästit Hirven päänahasta. Hieman rauhoituttamme löysimme kiintopisteen ja pääsimme kuin pääsimmekin takaisin kartalle pururadan mutkan avulla. Sitten eteemme tuli vanha rasti, missä oli vielä vanhanmallinen leimasin. Emme antaneet silti tämän hämätä itseämme sekuntia kahta kauempaa vaan lähdimme määrätietoisesti kohti kolmosrastin suppaa, joka sieltä sitten löytyikin. Aikaa tähän taaperuukseen ja epätoivoiseen taisteluun eksymistä vastaan kului noin 15 ylimäärästä minuuttia, joiden aikana molempien suunnistaja sankareiden hieneritys oli samaa luokkaa kuin Volgan virtaamaa runsasvetisenä keväänä.

Kolmosrastilta eteenpäin oli jo selvää että Heinkangas oli loikkinut meiltä pahasti karkuun. Niinpä lähdimme Jarin kanssa leppoisasti hölkkäämään karttaa samalla lukien kohti nelosrastia. Karttaa katsottaessa nelosrasti vaikuttaa  yhdeltä helpoimmista koko alueella. Todellisuus osottautui kuitenkin taas varsin toisenlaiseksi, sillä lähes koko rastiympyrän sisällä oleva alue oli täynnä vadelmapuskaa, joten varsinaisen rastin löytäminen ei käynyt niinkuin elokuvissa. Jopa Hirvi teki tälle rastille pienen pienen pummin tarjoten näin mahdollisuuden meille täydellisellä suorituksella ottaa hänen päänahkansa (tosin mahdollisuus oli jo aiemmin tuhrittu).

Loppumatkan jatkoimme varsin tyylikästä suunnistamista leppoisalla hölkkävaudilla. Ainoastaan 6-rastin varsin hankala sijainti aiheutti vähän ongelmia koska emme tulleet suoraan rastille. Tämän vuoksi haravoimme alueen rinnakkain Kullaan Novikovin kanssa ja tulihan se kivi ja rasti sieltä sitten vastaan. Kasirastilla oli ainakin itselleni harvinainen rastipiste eli vesikuoppa, (joka kuitenkin oli kuivana) tämäkin löytyi silti helpohkosti. Viimeinen 9 rastikin oli kivasti piilossa kuopassa, mutta eipä sitäkään etsiessä tarvinnut maratoonia rastiympyrässä kirmailla.

Maaliin tultuamme siellä odotti mieltä ylentävä näky, kun Hirvi pieni virne kasvoillaan huikkasi meille, että tehän hyvin viihdyitte metsässä kun noin kauan meni. Samalla Hirvi teki loppuveryttelä pihalta löytyneellä kuntolaitteella. Hiittenharjun Golfpuiston B-radan tulokset löytyy täältä.

Oma Sports Trackerini reitti näytti sen verran oudolta (kenties jotain häiriötä gps-yhteyden kanssa), joten laitan tähän loppuun kuvan Kullaan Novikov Lappalaisen reitistä, mikä on yhteneväinen omani kanssa 2-3 välin kohtalokkaasta kohtaamisesta lähtien.

Lappalaisen (ja suurelta osalta myös minun kulkema reitti)

Loppujen lopuksi on sanottava, että niin noloa kuin syntymäkaupungissaan eksyminen onkin, niin sallittakoon puolustukseksi se, että olen kuitenkin kotoisin tois puolt jokkee, joten eksyminen menee eteläpuolisen sijainnin piikkiin :) .

Kulunut viikko oli kaiken kaikkiaan hyvin opettavainen ja rohkaiseva. Pääsinhän molemmat radat kuitenkin alle tuntiin. Tätä ennen olin moisessa urotyössä onnistunut vain kerran (siitä lisää täällä). Lisäksi löysimme itsemme kartan ulkopuolelta takaisin kartalle. Pystyin välttämään kerran Tampereella myös pelottavan selkä efektin. Tällä viikolla sain siis hyvää oppia kaikin puolin ja tästä on hyvä jatkaa kohti Jukolaa. Keväällä taas "Hirvi" Heinikankaan päänahan kimppuun.

-Topi "Trikoo" Levomaa

Tilastollista analyysia osa 1

Tämän vuoden maanantairastit on nyt juostu ja on aika pureutua tilastollisen analyysin keinon joukkueemme suoritusvarmuuteen. Ensimmäisessä osassa lähestymme tilastoja kriittisellä kulmalla tarkastelemalla kaikkia yli 20 minuuttia kestäneitä rastiväliaikoja. Muutama suunnistajamme ei, syystä tahi toisesta, saavuttanut yhtään yli 20 minuutin rastiväli, joten heiltä tarkasteluun on otettu eniten aikaa ottanut henkilökohtainen rastiväli.

Tilastoihin on otettu ne maanantairasti joissa vähintään kaksi joukkueemme jäsentä on ollut mukana B-radalla. Heinäkuun Preiviikin maanatairasteja ei otettu mukaan tilastoihin koska alekirjoittanut, Lappalainen ja Olin tekivät yhteissuorituksen.

Pitemmittä puheitta, olkaa hyvä…

Kuten tilastoista käy ilmi, on ajallisesti pisimmän korpivaelluksen suorittanut allekirjoittanut jo legendaksi muodostuneella Toukarin pitkällä 1-2 välillä. Lähes tunnin mittainen tuskien taival ei tuottanut kuitenkaan kuin ”vain” 32 minuuttia tappiota kärkeen, kun taas Topin oma klassikko Rottajärvi 5-6 toi tappiota kärkeen peräti 42 minuuttia. Tämä lienee melko paljon kun Heinikankaan kokonaisaika kyseisellä radalla oli vajaat 55 minuuttia.

Tämän vuoden kohellusten kruununjalokivi on kuitenkin tilastojenkin valossa allekirjoittaneen Rottajärvi 3-4-5. Kun 220m rastiväliin käytetään 40:09 on kaikki taatusti mennyt putkeen. Tämän kertoo jo kilometriaika 3:02:30! Seuraavalle yhtä pitkälle rastivälille onneksi paransin, eikä kilometriaikakaan ollut kuin vaivaiset 1:58:52. Tämä yli tunnin parannus kilometrivauhtiin peräkkäisillä rastiväleillä lienee jonkin sortin ennätys. Turhaan ainakin keskeytin, tällä vauhtikehityksellä lopussa oltaisiin menty jo todella lujaa.

Muutenkin yllä oleva tilasto on mieltäylentävää luettavaa. TOP 8 sijoituksia löytyy allekirjoittaneelta 4. Sieluani rauhoitellakseni uskon vakaasti syyn löytyvän seuraavasta tilastosta.

Tilastoidut maanantairastit / suunnistaja:

Lappalainen 8

Heinikangas 7

Lehtonen A 6

Olin 5

Levomaa 3

Piisi 1

Lehtonen M 1

Korpela 1

Ulottuvuudesta toiseen - Iltarastit Kaupilla

Syyskuinen iltapäivä oli kirpeän viileä kun Lyttylän Liikenteen bussi starttaili Porin rautatieasemalta kohti Tamperetta. Bussissa pystyi sulkemaan hetkeksi silmät ja käymään läpi tulevaa suunnistusta mentaalitasolla. Saapuessani Nokian kohdille oli tie todella märkä ja taivas oli edessäni synkentynyt pahaenteiselle tavalla. Tampereelle saavuttuani Ukko Ylijumala avasi hanansa ja vettä tuli oikein saavista kaatamalla. Jopa aina yhtä monumentaalinen Näsinneulakin peittyi sadeverhoon. Olo oli kuin Liisalla Ihmemaassa bussin mentyä madonreiästä toiseen ulottuvuuteen. En ollut aivan varma olinko hereillä ja istuinko todella bussissa, vai oliko kyseessä painajaisuni.

Kuva bussin ikkunasta saapuessani Tampereelle

Jäätyäni pois rautatieasemalla suunnistin suorinta reittiä Stockmannin hotelli helpotukseen (tässä kohtaa ei ollut pummista tietoakaan ja vauhtikin oli mars mars). Tämän jälkeen seuraavan bussin kyytiin ja matka jatkui kohti Kaupin suunnistusmaisemia synkkien pilvien alla. Näytti siltä, että koko taivaanrannan kaikki synkkyys olisi pakkautunut juuri siihen ilmansuuntaan johon TKL:n bussi numero 18 matkasi epäröivä suunnistajan alku takapenkillään. Mielessä pyöri monenlaiset ajatukset ja olin jopa hilkulla kääntyä takaisin kotiin ja käpertyä peiton sisään ja sulkea silmät. Sain onneksi karistettua ajatuksen pois päästäni ja näin ollen hyppäsin Teiskontien varressa Teiskontien ja Heikkilänkadun risteyksessä poi bussista. Onneksi sade oli sentään laantunut pieneksi tihkuksi joka myöhemmin hiipui täysin.

Bussi nro 18

Tästä alkoi loputtomalta tuntunut taivallukseni kohti karttojen myyntipaikkaa. Pelkästään tästä matkasta voisi kirjoittaa oman romaaninsa. Tyydyn kuitenkin toteamaan, että tälle vajaan 3 kilometrin soratietaipaleelle mahtui mm. ratsastustallit, 2012-2013 valmistuva koirien ulkoilutus/temppualue, jossa oli vain kasa kiviä sekä autoilija, joka etsi kuumeisesti autokorjaamoa keskeltä metsää.

Saavuttuani vihdoin viimein kartanmyyntipaikalle riisuin farkkuni ja alta paljastui kulttimaineeseen nousseet suunnistustrikoot. Vaihdoin myös täydellistä tyylitajua hipoviin suunnistuskenkiin. Päähän pistin valkoisen lippiksen, josta löytyy rakkaan isänmaamme lippu (tämä sen vuoksi, koska joukkueemme viralliset hikinauhat puristuvat kuin vanne pään ympärille, joten niiden käyttö metsässä ei ole mahdollista). Tämän jälkeen jätin olkalaukun I <3 Mutala merkkeineen järjestäjille sekä lunastin "helpohkon" 5km suunnistuskartan (4.8km) ja vuokraemitin. Kuulin jo metsän kutsuvan minua kosteaan syleilyynsä.

Laukku

Lähtöpaikalla asettelin kartan kauniisti muovitaskuun, kiristin trikoiden nauhan, laitoin kännykkäni minigrip-pussiin (tiltissä oli silti koko luuri). Tämän jälkeen leimasin lähtöleiman ja lähdin kohti ykkösrastia varsin rauhallista hölkkävauhtia (näinkö muka olisin kerrankin oppinut ottamaan rauhallisen varmasti). Sieltä se ykkösrasti tuli sitten vastaan helpohkosti ja ilman suurempia pummailuita. En meinannut silti mitenkään löytää rastilta rastinumeroa ja emit-leimasinta. Tässä kohtaa päähäni työntyi ajatus, että eikai taas. Onko tämä muka jokin rasti mitä minun kartassani ei ole, vaikka paikka tuntuu täsmäävän mielestäni hyvin. Kesti ikuisuus (ehkä 30 sekuntia) kunnes löysin leimasimen varvikosta rastin alapuolelta. Tässä vaiheessa olin ehtinyt kiroamaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat mielessäni.

Trikoot ja kengät

Matka kakkosrastille alkoi tuttuun tapaan kompassisuunnan ottamisella ja kevyellä hölkällä. Katsoin, että siellä on kivasti tie rastin takana joka pysäyttää minut jos ja kun painelen rastin ohi. Sieltäpä se tie sitten tuli vastaan, mutta jokin tuntui olevan pielessä. Muistot Rottajärven maisemista hiipivät kylmän pohjoistuulen lailla selkäpiihini alkaessani kartoittaa maisemaa. Kuinka ollakkaan olin taas ajautunut väärälle tielle. Toisin kuin Rottajärvellä, nyt tajusin tämän jo heti ja lähdin pienen pohdiskelun jälkeen hölkkäämään. Pienen matkaa hölkkäsin väärään suuntaan sillä karttani oli väärinpäin. Aikaa tässä ylimääräisessä hölkässä ei kuitenkaan kulunut minuuttia kahta kauempaa. Tämän jälkeen käännyin ja pääsin oikealle tielle ja Sähkövoima DI:n täsmällisyydellä laskin oikean sähköpylvään ja kirmasin metsään leimaamaan.

Kolmosrastille lähdin jälleen kompassisuunnaalla kirmaamaan suon poikki kivasti. Lopputuloksena pari komeaa mulkkausta, mutta ei sillä oikeastaan suuremmin väliä ollut, sillä metsä oli muutenkin märkä ja minä myös. Tällä välillä huomasin myös huolestuttavan suuren ilmakuplan ilmestyneen kompassiini. Ilmakuplasta huolimatta olin mielestäni hyvinkin kauniisti matkalla kohti jyrkänteellä sijaitsevaa kolmosrastia. Mutta eihän se rasti sieltä löytynyt sitten kirveelläkään. Eksyin polkujen ja loputtomalta tuntuvien kallioiden ja kivien valtamereen ja olin hukassa kuin orpo mustekala bermudan kolmiossa. Samoilla vesillä liikkui myös muita eksyneitä kaloja. Eräs orvolta vaikuttava suunnistaja juoksi minua kohti ja kyseli sijaintia. Sanoin hänelle, että tässä 3-rastin tietämissä kuvittelen olevani, mutta todennäköisesti en ole. Myös toinen samaa rastia etsivä suunnistaja oli siinä kalliolla ja yhtä pihalla kuin minäkin. Niinpä lyöttäydyin yhteen toisen suunnistajan kanssa ja niinpä me monimuotuoisine vaiheinemme löysimme kuin löysimmekin kolmosrastin.

Nelosrastille matka kulki samalla määrätietoisuudella ja suoraviivaisuudella kuin humalainen teekkari liikkuu Hämeenkadun päästä päähän Hämeenkadun Appron aikoihin. Tämä tarkoitti siis lukuisia harha-askeleita ja kartanlukutaukoja ja epätoivoa. Epätoivo oli samaa luokkaa kuin teekkarin matka ruuhka-aikaan baarin ovelta baaritiskille. Mutta kuten niin usein janoinen teekkari palkitaan tiskille päästyään, niin tämä kahden suunnistajan ryhmä palkittiin myös rastin löytymisen merkeissä. Aikaa taisi kuitenkin kulua yhtä paljon kuin keskimääräisessä taksijonossa lauantaina aamuyöntunteina.

Vitosrastille matka kävi kompassisuunnalla suoraan nelosrastilta suon läpi. Siinä reitillä kun pitäisi polun ja kuviorajan toimia stoppareina. Tässäkin välissä kompassisuunta heitti hieman ja vastaantullutta polkua en huomannut. Niimpä löysin itseni  5 ja 6 välillä olevalta suolta. Siitä sitten kompassilla kohti 5-rastia. Sitten olin siinä rastiympyrässä ja rastin löytäminen tuntui olevan yhtä vaikeaa kuin sokealta kanalta neulan etsiminen heinäsuovasta. Tässä vaiheessa rastilla 3 tapaamani herrasmies oli hävinnyt, mutta itäsuomalainen herrasmies oli sitä vastoin liittynyt seuraani. Siinä me sitten epätoivon vimmalla etseimme jyrkännettä, jonka alapuolelta löytyisi pelastava punavalkoinen lippu ja sen vierestä emit-leimasin, joka on varustettu koodilla 49. Hämmennykseksemme kumpareiden läheisyyteen ilmeistyi myös pinkkipaitainen suunnistajaneitokainen. Hän liittyi ryhmäämme kolmanneksi. Niinpä me epätoivon vimmalla haeskelimme numeroa 49. Jo pikkuisen hämärtyvä pilvinen syysilta antoi oman mausteensa tälle etsinnälle. Emme tässä vaiheessa muuta keksineet, kuin että kävimme ottamassa tarkan sijainnin ison tien vieressä sijaitsevalta sähköpylväältä. Siitä sitten rintamana etenimme kompassin osoittamaan suuntaan. Niimpä me sitten löysimme rastin hyvin metsittyneen jyrkänteen alapuolelta ja olo oli kuin keitaan Saharan autiomaasta löytäneillä tutkimusmatkailijoilla. Todellisuudessa olimme olleet varmasti n. 5 metrin etäisyydellä rastista n. 10 minuuttia aikaisemmin, mutta pahaksi onneksemme olimme kulkeneet väärään suuntaan.

Loppumatkan taivalsimme pimenevään syysiltaan rasteja etsien yhdessä pinkkipaitaisen neitokaisen ja itäsuomalaisen miehen kanssa. Loppumatka oli varsin leppoisaa lenkkeilyä kosteissa metsiköissä. Suuremmilta pummeilta vältyttiin, eikä reitinvalinnoissakaan tullut suuria riitoja. Tämä johtui osittain siitä, että valo oli varsin vähäistä ja siitö, että kaikille väleille löytyi turvalliset polku/kuvioraja/työkoneurareitit. Poikkeuksena ehkä rastiväli 10-11. Tosin tälle välille oli muodustunut selkeä polku edellämme kirmanneiden suunnistajien tallomana. Niinpä me siinä juoksentelimme kuin kolme elefanttia siististi jonossa. Tilanteesta tuli elävästi mieleen vanha lasten laulu marssivista elefanteista.

Yhtä kaikki yhteenvetona voidaan todeta, että varsin leppoisa reissu ylä- ja alamäkineen, onnistumisineen ja epäonnistumisineen. Kiitoksia edellemainituille kohtalon tovereille. Tältä reissulta parhaimpana johtoajatuksena jäi käteen se, että luovuttaminen on luusereita varten. Lisäksi suunnistaminen ventovieraiden ihmisten kanssa kimpassa ja ajatusten vaihtaminen avartaa mukavasti maailmankatsomusta. Tästä on myös hyvä rakentaa kuntohuippua ensi vuoden kesäkuun puoliväliin. Trikoo kuittaa.

Reittikartta

-Topi

Esittelyssä: NOT-OK PKS SK!

PERTTI "HIRVI" HEINIKANGAS:


Kaiken nähnyt, kaiken kokenut. Konkari on uudessa ryhmässä innoissaan kuin nuori varsa. Iän myötä suunnituksesta on kadonnut dynaamisuutta. Edelleen loistava suunnistaja, mutta aiempaa yllätyksettömämpi. Joukkueen suunnituksellinen ja henkinen selkäranka. Jakelee oivaltavia vinkkejä joukkueen märkäkorville.

Erikoista: Harhaili Jukolan metsissä jo ennen nuorimpien joukkuetovereidensa syntymää.










TEEMU "SUPPA" KORPELA:


Piskuinen sisupussi tuo tarvittavaa äkäisyyttä joukkueeseen. Sähäkyyttä ja tahtoa löytyy. Väläyttelee ajoittain. Pääsee röyhkeydellään rastiympyrään. Ajoittain rastitkin löytyvät. Itseluottamus on kuitenkin vajavainen. Tämä on lupauksen suurin este kansainväliselle läpimurrolle. Tulevaisuuden huippu, jota pitää ajaa joukkueeseen systemaattisesti. Saattaa vallata paikan auringossa jo nyt.

Erikoista: Vuodet maastosuunnittelijana ovat koulineet Korpelasta melkoisen erämiehen. Haistaa kiukkuiset koirat ja isännät jo kilometrien päähän.








JARI "KULLAAN NOVIKOV" LAPPALAINEN

Suunnistaa pää pystyssä ja käsittelee kompassia kauniisti. Myös fysiikka ja juoksuasento ovat kohdallaan. Näyttää lähes täydelliseltä suunnistajalta. Mikä on estänyt nousun Euroopan tähtiluokkaan? Ura on kuitenkin kovassa nousussa. Edellisvuoden siirto Pori Energiaan avasi mahdollisuuden, johon ratkaisija tarttui loisteliaasti. Kovaa tulosta odotetaan jo tällä kaudella.Uskaltaa haastaa vaikeitakin maastoja. Löytää myös rasteja, mikäli ei ole hukannut karttaansa.

Erikoista: Joukkueen ainoa "osakilpailuvoitto" tältä kaudelta.









ANTTI "AVOKALLIO" LEHTONEN

Monipuolinen ja hieman raskasjalkainen toisenpolven oma kasvatti. Lukee karttaa hyvin, mutta tekee myös kauheita hasardeja. Tarjoilee välillä häikäiseviä rastivälejä, mutta vastapainoksi ylisuunnistaa itsensä rastipisteiden ulkopuolelle. Avokallioiden ja märkien tihupuskien erikoismies. Uskaltaa yrittää, mutta välillä rastivälit kestävät turhauttavan kauan. Luottomies joka voisi auttaa joukkuettaan vielä enemmän tasaisemmilla otteilla.

Erikoista: Eksyy aina avokalliolla. Onneksi Kuopio-Jukolassa ei ole pelkoa a....eiku hetkinen.








MARKKU "LAPINLEUKU" LEHTONEN

Kuuluu jo kalustoon. Konkari saa jälleen mahdollisuuden isoon rooliin. Suunnistus vahvaa ja räjähtelevää. Tähtisuunnistajan status mutta esitykset eivät ole viime vuosina olleet maineen tasolla. Nyt niskasta kiinni ja paluu Jukolan kiintotähdeksi? Kokenut hahmo joka ei hätäile turhaan.

Erikoista: Käytännössä asuu lapin metsissä. Soveltuuko Kuopion metsäisempiin maisemiin lapin jänkhien jälkeen? 

TOPI "TRIKOO" LEVOMAA:


On ollut lupaus jo monta viikkoa, mutta tuloksellinen tasonnosto on edelleen näkemättä. Liike, taidot ja rohkeus riittävät, mutta jostain mystisestä syystä rasteja ei vain löydy. Joko nyt rävähtää? Suunnistaa poikkeuksetta joukkueensa pisimpiä matkoja (samoilla radoilla). Kokoa, tyyliä ja taitoa on. Suunnistaa hyvällä moraalilla. Tarvitsee lisää rohkeutta. Ahtaan tilan vääntäjä ja pitkien rastivälien kruunamaton kuningas.

Erikoista: Parhaan pummilenkin kokonaismitta oli pidempi kuin kyseisen radan reittipituus.








MIIKKA "HARMAAKARHU" OLIN


Kykenee ratkaisuihin joita kukaan muu ei osaa odottaa. Suunnistukselliset liikeet ovat kauniita ja täysin arvaamattomia. Vahvuudet jouksupuolella ovat uhkana suunnistustoiminalle. Juoksee hyvin ja liikkuu sulavasti, pysyy kartan sisällä. Rastiympyrässä kuluu aikaa välillä liian kauan joka jarruttaa suunnistuksen virtausta. Elää ja hengittää onnistumisista. Iästään huolimatta liikkuu yhä vikkelästi. Hakeutuu hyvin rastiympyrään ja operoi rastin lähellä ovelasti.


Erikoista:  Käyttää aina polkukiertoa. Jos suunnistaisi Porista Helsinkiin koukkaisi Tampereen kautta koska tarjolla olisi niin houkuttelava moottoritiekierto.






HEIKKI "TUULIVIIRI" PIISI

Veijarimainen polkukone, joka taistelee metsässä illasta toiseen. Potentiaalinen, voi yllättää. Saanut jalkoihinsa papua, mutta on edelleen bambimainen liikkeissään. Mainio kompassi, mutta käyttää sitä liian harvoin. Kehittänyt jalkapallosta tutusta "pitkä päätyyn ja perään" taktiikasta oman suunistusversionsa: "Kartta taskuun ja tunteella". Likaisen työn puurtaja, jolla on räjähtäviä nopeusominaisuuksia. Jalat ja kädet käyvät vimmattuna, mutta pää ei tahdo pysyä mukana. Muistaako olevansa perusankkuri eikä Thierry Gueorgiou?

Erikoista: Askeettisen tunnesuunnistuksen guru. Kartta ja kompassi pääsääntöisesti vain haittaavat suoritusta.

Käskynjako.

Joukkueemme on onnistuneen suorituksen jälkeen yhtä hymyä! Kuvasta puuttuu M. Lehtonen

Ankkuri leireilemässä etelän lämmössä

Näin on suunnistusprojektin alku lähtenyt liikkeelle ja elokuun lopussa oli allekirjoittaneen aika tehdä yhteenveto kuluneesta kesästä. Mukaan on mahtunut amatööreille tuttuja kohelluksia tutuissa metsissä ja ne olen antanut kovasta kilpailuvietistä huolimatta itselleni anteeksi. Juoksuvauhti on paikoitellut ollut jopa hyvällä mallilla, joka on enemmänkin näkynyt isoina kieroina rastin lähimaastoista kuin lyhyinä rastiväliaikoina. Kaiken tämän lisäksi joukkueen kuudennen osuuden juoksija Jari "The Boss" Lappalaisen huikea kehitys on saanut allekirjoittaneen alkamaan pelkäämään asemaansa kunnioitetun ankkuripaikan viestinviejänä. Tein tästä kaikesta omat johtopäätökset ja päätin lähteä etelään harjoitusleirille.

Leiri oli erittäin antoisa ja monipuolinen. Yli kolmenkymmenen asteen lämpölukemat pitivät huolen siitä, että kovistakin vauhtikestävyysvedoista palauduttiin nopeasti ja loukkaantumisilta vältyttiin. Maastot mahdollistivat myös harjoittelua yli kolmen kilometrin korkeudessa. Tulivuoren huipulla tuli tehtyä niin kovia ylämäkitreenejä, kuin että pitkiä pk-lenkkejäkin. Tästä johtuen myös hemoglobiiniarvot pitäisi olla leirin jälkeen kohdillaan. Palauttavat juoksulenkit tein avojaloin hiekkarannalla, vaikka nämäkin juostiin itselle tyypilliseen tapaan siellä anaerobisen ja aerobisen sykealueen rajamailla.

Suunnistusta ei leirillä tietenkään unohdettu. Matkalla harjoittelin sekä kaupunkisuunnistusta, kuin tutumpaa metsäsuunnistustakin. Maastot jälkimmäiseen tarjosi leiripaikan vierellä sijaitseva sademetsä.

Tässä on vielä syksyn aikana muutama mahdollisuus testata leirin tuomaa hyötyä kotimaan suunnistusrasteilla. Tämän jälkeen on aika tehdä vuoden 2013 loppuyhteenveto tämän hetken tilanteesta. Mikäli minun kyntäminen tulosluetteloiden häntäpäissä edelleen jatkuu, niin joukkuejohdon on syytä miettiä viestijärjestystä uudestaan. Minut ankkuripaikalta siirtäminen "alemmille osuuksille" on joukkueen kokonaistulosta ajatellen enemmän kuin vaarassa...

-Heikki

Pirunkynnellä kilpailua mentoria vastaan

Torstai 12.9. Porissa kiivaasti odotetun perjantain 13 syyskuuta aattopäivä valkenee todella sumuisena. Pieni sateenuhka leijuu ilmassa ja varjostamassa Etelä-Pirunkynnen valloitussuunnitelmaa kyseiselle illalle. Onneksi aurinko, tuo taivaalla loistava valoilmiö, josta me Suomalaiset saamme vielä hetken nauttia ennen pimeää talvea tuli esiin pilviverhon takaa ja takasi oivan suunnistuskelin.

Nyt oli vuorossa ensimmäistä kertaa pieni kilpailu henkilökohtaista mentoriani vastaan. Lähdimme liikkeelle väliaikalähdöllä minä ensin. Ensimmäiselle rastille tulin ihan hyvin, joskin pienen pieni epävarmuus oli menossa koska olin niin monesti pummannut pahasti juuri ensimmäisen rastin. Lopulta löysin rastin 10 nopeimpaan aikaan ja olin kokonaista sekunnin mentoriani nopeampi ensimmäisellä rastivälillä. 1-2 rastivälin tulin myös mielestäni hyvin onnistuneesti kuviorajaa hyödyntäen ja olin tällä välillä 9:ksi nopein ja kasvatin eroa kilpakumppaniini 6 sekuntiin.

Kolmannelle rastille mentäessä pääsin rastiympyrän lähettyville melkoisen hyvin, mutta nyt itse rastin löytäminen tuotti vaikeuksia ja niinpä tein pienen pientä kiemuraa rastiympyrän ulkokehällä ennen kuin löysin itse rastin. Aikaa tähän harhailuun tuhlaantui hieman. Niinpä hävisin tällä välillä 2 minuuttia kaverilleni. Jos keskitytään positiivisiin asioihin, niin voidaan todeta, että säilytin tyyneyteni pikku harhailuista huolimatta varsin hyvin. Rastivälillä 3-4 lähdin ehkä hieman liikaa oikealta ja niinpä etenin hieman epävarmasti kohti rastia, mutta löysin sen kuitenkin. Aikaa tuhraantui lähinnä kartanlukemiseen, koska se tapahtui sen verran verkkaisesti. Eroa kaveriini tuli tällä välillä 50 sekuntia, joten eromme oli tässä kohtaa 2.44 tappiokseni. Tällä välillä törmäsin myös A-rataa suunnistaneeseen Heinikankaaseen.

Välillä rastilta 4 rastille 5 hukkasin jälleen itseni kartalta, mutta onnistuin pääsemään takaisin kartalle pellon reunasta ja 5 rasti löytyikin sen jälkeen helposti. Aikaa tässä itsensä hukkaamisessa toki tuhraantui. Tällä välillä törmäsin ensimmäistä kertaa kaveriini ja tajusin olevani jo selvästi häntä jäljessä. Tällä rastivälillä tappiota tuli  2.03. Olin siis jäljessä tämän rastin jälkeen 4.47. Kutosrastille mentäessä homma toimi muuten hienosti, mutta jouduin pysähtelemään polkujen risteyksissä, että varmasti valitsen oikean polun. Näihin varmisteluihin kului arvoikkaita sekunteja, vaikka vauhti muuten olikin mielestäni ihan kelvollista. Niinpä tälläkin rastivälillä tuli takkiin, mutta vain 6 serkuntia. Näin ollen eromme oli nyt 4.53.

Lähdettäessä kutoselta seiskalle otin suunnan polulle ja siitä sitten suoraan seiskarastille. Rasti löytyi helposti, koska rastilla oli muutakin porukkaa leimaamassa samaan aikaan. Tällä välillä olin kaveriani 1.27 nopeampi ja olimme rastilla samaan aikaan. Tämä väli oli kaiken kaikkiaan itselläni ihan onnistunut. Suuren suuri pummi odotti vielä tulemistaan.

Rastivälillä 7-8 tuli kuin tulikin se suuri pummi. Liekö syynä sitten ollut kaveriin törmääminen rastilla ja siitä aiheutunut hämmennys tai mikä tahansa. Ajattelin lähteväni polkureittiä ja todella lujaa. Niinhän siinä sitten kävi, että pitkäksi meni ja pahasti. Siitä sitten takaisin kartalle ja suuntaa kohti rastia. Mutta kun hommat menee pieleen niin ne menee pieleen, joten harhauduin taas hieman ja kaverini tuli vastaan jo rastilta pois. Tässä vaiheessa epätoivoon vaipuminen oli lähellä. Jatkoin kuitenkin sitkeästi rastin etsimistä ja ehdin jo moneen kertaan kirota suppa-rastit alimpaan helvettiin tällä ikuisuudelta tuntuneella rastivälillä. Yhdessä kohdassa vielä ihmisten selkäefekti lähti viemään minua väärään suuntaan. Onneksi hyvin pian ymmärsin olevani menossa väärään suuntaan. Sitten rajapyykille ja kyllähän sieltä onneksi se suppa löytyi ennen kuin "Via Dolorosa" alkoi korvissani soimaan liian voimakkaasti. Aikaa välille tuhraantui 13:04 ja ero kaveriini kasvoi 13.38 suuruiseksi. Jälkeenpäin karttaa katsottuani välihän olisi ollut todella helppo ottaa puhtaalla kompassisuunnalla. Näin ollen ajateltuna pummin suuruus oli vähintään 10 minuuttia.

Rastilta 8 lähdin kauheaa laukkaa kohti yhdeksikköä, sillä tuo edellinen pummailu oli kasvattanut banaanin otsassani niin suureksi. Siellä minä ravasin metsässä kuin edellisvuotinen hirvenpoikanen konsanaan. Tavoitteenani oli räjäyttää pohja-aika kyseiselle rastivälille. Valitettavasti häviävän pieni pysähdys polunristeyksessä ja rastikoodin ja määreen tarkastaminen söi hieman ajasta samoin kuin amatöörimäinen emit-leimasimen käyttö. Jos James Bond poistaessaan pommista sytytintä olisi söheltänyt yhtä paljon kuin minä leimasimelle olisi Bond-filmien taival jäänyt kovin lyhyeksi. Mutta yhtä kaikki olin rastivälillä 3 ja jäin pohja-ajasta 7s. Kaveriani sain kiinni tällä välillä 1.49 ja eromme oli tämän jäkeen siis 11.47.

Tästä sitten lähdin juoksemaan maaliin niin paljon kuin kintuissa riitti voimaa. Matkaa oli 450m. Vähän yli puolet matkasta jaksoin tulla varsin hyvää vauhtia, mutta loppuun vauhti sitten hieman hyytyi. Tuloksena 4 nopein aika viimeiseltä rastilta maaliin. Onnistuin vielä tällä välillä kaventamaan eroani kaveriin hieman sillä olin 1.14 kaveriani nopeampi. Lopussa meille jäi siis eroa 10.33..

Loppuaikani oli 56.40, eli olin kaikesta huolimatta ensimmäistä kertaa alittanut tunnin "haamurajan". Olkoonkin että reitin pituus oli vain 3.7km. Lisäksi tein rastivälien oman sijotusennätykseni (3/20) ja loppusijoitusennätykseni (14/20). Tuo rastivälin 7-8 raskas pummi hieman painaa mieltä, mutta eipä tässä kannata vaipua epätoivoon, koska sen verran merkittävän kehitysaskeleen mielestäni onnistuin ottamaan. Liekö syynä sitten ollut pieni kilpailutilanne vai mikä. Onneksi kuitenkaan kaverini ei joutunut odottamaan maalissa liian kauaa.. Seuraavan kerran allekirjoittanut leimaa emitillä Kaupissa 23.9.

PS. Nyt ei soi päässä Via Dolorosa.

-Topi

Kartta juoksemastani reitistä

Rottajärven antisankari

Kello läheni 16:30:tä syyskuun ensimmäisenä maanantaina. Suunnittelutoimiston äärivasemmassa loossissa puettiin pienen jännityksen vallitessa tyylikkäitä supersankarin imagoon sopivia trikoita. Samalla päähän iskettiin valkoinen lippalakki. Opel starttasi takapihalta ja lähdimme Miikan kanssa kohti pahamaineisia Rottajärven kallioita.
Saavuttuamme Järvikylän kentän parkkipaikalle, oli ilma kuin morsian joka toivotti suunnistajat tervetulleeksi syleilyynsä. Haettuamme B-kartat, muistan kironneeni ääneen unohtunutta suojakalvoa. Tähän Miikka tyytyi toteamaan, että eihän se kuitenkaan edes kostu.

Rauhallinen kävely kohti lähtöpaikkaa, rakon tyhjentäminen pusikkoon, jottei metsässä tule hätä käteen ja rauhallinen ja virheetön suoritus maaliin. Siinä oli suunnitelma illan reittiä varten. Käsissä 13 rastia sisältävä 4,0km reitti. Ei pitäisi olla paha homma. Ensin lähdin hölkkäämään mukavasti vanhan rautatien reunaa ja siitä sitten alas metsään kun hyvältä tuntuu. Tässä vaiheessa homma näytti olevan vielä pulkassa, ei mikään loistava aloitus, mutta ei nyt ihan huonoinkaan ensimmäinen etappi. Ensimmäiseen rastiväliin kului aikaa vajaa 5 minuuttia eikä suurempaa pummia tullut. Tutuksi tullut hapuilu nosti päätänsä jo kakkosrastille mentäessä ja lukuisat avokallio jonot sekoittivat allekirjottaneen pään ja kakkosrasti löytyi moninaisten vaiheiden jälkeen reilun 5 minuutin pummista huolimatta. Siitä sitten kohti kolmosrastia lähdin laskettelemaan kallioiden alapuolelta, mutta maasto oli hieman hankalaa kulkea joten nousin suosiolla kallioiden päälle. Kolmosrasti löytyi varsin kivuttomasti, vaikka pieni reitinvalintavirhe vähän mieltä kaiversi. Aikaa tällä välillä kului silti vaan vajaa 6 minuuttia joten varsin kelvollista suunnistusta.

Kolmosen ja nelosen välinen osuus oli yksi parhaista väleistäni koko radalla. En nyt sentään Heinikankaan 2.34 aikaan päässyt, mutta olin kuitenkin rastivälillä selvästi koko reitin voittajaa nopeampi (1 min 11 s). Tästä sitten lähdettiin kohti vitosrastia. Alku meni hienosti, mutta sitten iski epäröinti ja epävarmuus kuljetusta matkasta. Tätä seurasi pieni epäröinti, pieni perhoslenkki ja sitten jatkaminen samaan suuntaan ja toivoen että rasti sieltä vastaan tulee. Ja tulihan se sieltä. Epäröinnistä huolimatta vauhti oli tässä kohtaa vielä kelvollista.

Väli rastilta 5 rastille 6 toisti jo monesti aikasemmin nähtyä nk. "Via Dolorosaa". Eli ensin suunta kohti rastien välissä olevaa tietä. Pysyin oikeassa suunnassa n. 50m ja sen jälkeen aloin mennä vahvas liikaa vasemmalle (pohjoiseen päin) ja kuinka ollakkaan tällä kyseisellä välillä alkoi myös sangen suuri hirvikärpästen invaasio. Ja kuten tarinan juoneen hyvin sopii löysin edestäni liki ikuisuuden kestäneen korpivaelluksen jälkeen tien. Hengähdin hetkeksi helpotuksesta. Tulihan se tie sieltä niinkuin pitikin. Tästä vaan äkkiä paikallistan kuinka paljon olen tullut vinoon. Yritin ja yritin paikallistaa itseäni, mutta en niin millään saanut sijaintiani kiinni ja hermostumisen tunne sisälläni kasvoi. Juoksin edes takaisin tietä ja koitin risteyksistä, ojista ja miltei taivaalla lentävistä linnuista paikallistaa itseäni. Koko tienoo oli myös hiljentynyt täysin. En ollut aikoihin nähnyt yhtään kanssa kilpailijaa. Mieleeni hiipi muistot Lukonmäen metsistä. Mutta mistä löytyisi pelastava enkeli tähän hätään. Pyörittelin kompassia, karttaa, katselin aurinko, kuuntelin linnun laulua, mutta sädekehäinen suojelusenkelini lymyili edelleen pienessä kolossa paikassa jonne en löytänyt. Vihdoin tulin risteykseen (herra ties monennenko kerran) ja näin ihmisen selän. Siitäpä kirmaisin sitten tuhatta ja sataa (jopa Usain Bolt olisi kateellinen vauhdistani). Niinpä tämä ystävällinen mieshenkilö palautti minut kartalle (olin väärällä puolella oikeaa tietä). Niinpä tästä sitten pikaisesti löysin itseni tielle oikealle paikalle ja löysin itseni 6-rastilta. Voi sitä onnen ja ilon määrää. Siinä ei enää haitanneet hirvikärpäset eivätkä muut. Aikaa tähän seikkailuun kului vaatimattomat 47:48. Lienee hyvä muistuttaa, että rastivälin nopein aika oli 5:07 (ja mm. Heinikankaan kokonaisaika 43:19). Seuraavana päivänä sports trackeriä katsoessani huomasin tulleeni väärälle tielle. Näin taas maasto koulutti märkäkorvaa.

Uskomattoman huojentuneena lähdin kompassisuunnalla kohti 7 rastia. Väli oli lyhyt ja selvisinkin siitä noin 2,5:een minuuttiin. 8 rastilla alkoi sitten jo mukavasti sadella ja tämä rasti väli sitten taas pahasti pitkäksi. Tässä vaiheessa samoilla rastilla ja rastivälillä näkyi myös muita ihmisiä. Tuohon 7-8 välille sain aikaiseksi myös vajaan 10 minuutin pummin johtuen siitä että juoksin taas hieman liian innokkaasti ja menin rastista ohi.

Loput rastivälit menivätkin silti enemmän tai vähemmän hyvin sateesta huolimatta. Tässä auttoi tietenkin se että rastiympyrään kerääntyi aina muitakin suunnistajia ja näin ollen silmiä itse rastin löytymiseen oli useita. Välillä 10-11 tuli kyllä lennettyä rehellisen komeasti naamalleen. Ei auttanut edes intgratorit kun jää jalka juureen kiinni. Valkoinen Suomi-lippikseni ei oikein tykännyt lennosta. Tässä kohtaa keli oli jo hyvin kostea.

Tein vielä rastivälillä 11-12 henkilökohtaisen ennätykseni maanantairastien yksittäisissä rastiväleissä ja olin peräti 7:ksi nopein kyseisellä välillä. Näin huonon suorituksen jälkeen on hyvä keskittyä positiivisiin asioihin ja yrittää ottaa oppia virheistä.

Seuraavalla kerralla toivon hartaasti että suunnistustani voi kuvata myös muunkin laulun kuin Via Dolorosa sanoilla. Kaikella kunnioituksella Tommi Läntistä kohtaan (hieno mies).

PS. Tänään torstaina oli hyvät käyrätreenit Toukarissa, joten täynnä itseluottamusta ensi viikolla Yyteriin ja Krapistoon.

-Topi

                                         Suunnitelutoimiston jäseniemme kartat reissun jälkeen

Keisarinpankki eli tuokiokuvia maanantairasteilta

Alkava syksyn kuulautta leijui sateenjälkeisessä ilmassa kun Martta poimi mustikoita Yyterin dyynien takaisessa metsikössä. Tämä entinen ulkosaari, joka sittemmin oli maankohoaman myötä liittynyt mantereeseen, huokui rauhallisuutta ja Martan olikin helppo vaipua muistelmiinsa ryppyisten käsien tottuneesti peratessa sinisiä, mehukkaita marjoja. Se oli Juhannus vuonna kuusikymmentä viisi jolloin Martta ja Paavo kohtasivat toisensa Keisarinpankin huipulla Rolling Stonesin soittaessa "Satisfaction" -hittiään alempana dyynien väliin pystytetyllä lavalla.

Yksi asia johti toiseen ja pari vetäytyi muista juhlijoista syrjemmälle metsikön suojaan. Martta koki  mielessään uudelleen nuo 50 -vuoden takaiset tunteet. Dyynit näyttivät aivan samoilta kuin silloin...mitä nyt! Metsästä kuuluva valtaisa ryske sai Martan heräämään ajatuksistaan. Tuleeko sieltä hirvi vai peräti ilmestyskirjan peto? Hetki hetkeltä lähestyvä meteli sai Martan värismään kauhusta. Jokin suuri lähestyi dyyneiltä johtavan polun suunnasta.

Musta hahmo välähti männynrunkojen välissä. Sydän pamppaillen Martta seurasi hahmon lähestymistä. Hahmon askelluksessa oli jotain jumalallista. Vaaleat, tuulessa vapaana lepattavat, hiukset ja määrtietoinen katse jäänsinisissä silmissä. Atleettisen lihaksikas, lähes veistosmainen, rintakehä verhottuna mustaan tuulipuvuntakkiin. Kuin antiikin Promotheus joka varasti jumalten tulen ihmisten käytettäväksi ajatteli Martta mykistyneenä.

Hahmo ohtti Martan muutaman metrin päästä suomatta katsettakaan maassa kykkivälle vanhukselle. Noin sadan metrin päässä hahmo pysähtyi kuin näkymättömän seinän pysäyttämänä. Aivan kuin jokin salainen magneettikenttä olisi pysäyttänyt sankarimme matkanteon.

Ilmassa hahmon yläpuolella kolme tummanpuhuvaa johtoa ylitti polun jota hahmo oli matkannut. Hahmo katsoi kädessään olevaa karttaa epäuskoisen näköisenä. Jumalallisuus karisi hahmon yltä kuin neulaset joulukuusesta loppiaisena. Hartiat painuivat kyyryyn ja tuskainen katse kohosi kohti korkeusia. "Miksi, miksi..." kuuli Martta hahmon valittavan hiljaisella äänellä. Sitten hahmo viskasi kädessään toimettomana olleen kompassin tulosuuntaansa, kohotti nyrkkinsä taivasta kohden ja päästi suustaan katkeamattoman kirosanojen tulvan. Epämääräisestä kirouksesta Martta erotti ainoastaan toivomuksen ratamestarin joutumisesta Molkin kitaan.

Martta oli jo menettänyt kiinnostuksena kurjaan hahmoon sen palatessa omia jälkiään takaisinpäin uikuttaen kuin piesty koira. Nöyryytetty hahmo poimi kompassinsa mättäiköltä ja katosi hiljaisena mäntyjen väliin. Tätä Martta ei kuitenkaan enään nähnyt vaan hänen ajatuksensa olivat palanneet kesään -65 ja Paavon vahvoihin käsivarsiin heidän kaatuessaan dyynien syleilyyn. Vanhat ryppyiset kädet jatkoivat loputonta tointaan sinisten marjojen parissa.

Suurinpiirtein näin alkoi allekirjoittaneen maanantairastisuoritus Yyterissä 12.8. Ykkösrastikin löytyi lopulta pienen harhailun jälkeen ja suunnistuskin alkoi kulkemaan jopa odotettua paremmin. Ilmassa leijui kuitenkin jumalallinen läsnäolo joka tiivistyi rastivälille 7-8. Seuraavassa lyhyt kertaus tuon myyttisen retken tapahtumista.

"Kuin kone" ajattelin saapuessani rastille numero 7 joka sijaitsi ison kiven viressä ojan risteyksen läheisyydessä. Suunnistus oli ykkösrastin karkeaa pummia lukuunottamatta suojunut jopa loistavasti. Nopea leimaus ja kartan luku seuraavalle rastivälille. "Hmm..., ei polkulinjaa, eikä oikein mitään muutakaan" ajattelin ja väsyneet harmaat aivosolut löivät tyhjää. Suunnallako tästä olis lähdettävä? Ilma tuntui tiivistyvän ja tajunnan taso häilyi. Ylikovaa juostu rastiväli vaati veroaan ja suunnitelmaa seuraavalle rastivälille ei tahtonut syntyä. Silloin puuttui peliin jumalallinen johdatus.

Hiljaa, aivan varkainen, oli rastille saapunut metsänneito, suorastaan seireeni joka nopean leimauksen jälkeen otti määrätietoisen suunnan lounaaseen. Sisälläni heräsi alkukantainen vaisto, vaisto joka on saanut alkunsa Väinämöisen kohdatessa  ihanaisen Ainon metsässä. Jokaiseen suomalaisen miehen geeniperimään on  tuo vaisto kirjoitettu isoilla kirjaimilla enkä minäkään voinut sitä vastustaa vaan otin suunnaksi tuon Rastikarhujen edustusasuun verhotun pyll...selän, joka viiletti kaukana puiden välissä.

  
Metsä ryskyi jahdatessani tuota nuorta impeä yyterin harjujen yli. "Kuin Apollon ja Dafne" ajattelin, mutta todellisuudessa näytin varmasti enemmänkin pukinjalkaiselta Satyyrilta kuin kreikkalaiselta jumalata raivetessani tietäni läpi pusikkojen äänekkäästi puuskuttanen.

Haaveiluni kreikkalaisesta mytologiasta katkesivat väkivaltaisesti mätkähdettyäni naama edellä turpeeseen. Hetken hengähdystauon vietettyäni nostin kasvoni maasta ja pyyhin enimmät hiekat silmistäni. Olin varma siitä että suunnistusmuusani oli kadonnut tavoittamattomiin, mutta olin väärässä. Kaukana, juuri ja juuri näkökyvyn rajoilla erotin kauniin hahmon seisomassa suuren kiven vierellä. Hahmon vierestä loisti virvatulen lailla valko-oranssi lippu. Olin saapunut rastille nro 8.

Vaikka loppusuunnistus sujuikin vähemmän mytologisissa merkeissä, olkoon tämä teille opiksi: "Jos metsään tahdot mennä nyt niin takuulla yllätyt..."

-Aku

Bambin ensiaskeleet omin jaloin

13.8.1942 tuli ensi iltaan Walt Disneyn elokuva Bambi. Suomalaisia ihmisiä kyseinen elokuva ilahdutti 29.8.1947 eteenpäin. Tarinan hellyyttävämpiä kohtauksia oli kun pieni kaurisprinssi Bambi ottaa ensimmäiset askeleet itse samalla horjuen.Noin 60 vuotta myöhemmin eräs suunnistajan alku Harjavallasta otti ensimmäiset askeleensa itse matkalla kohti Kuopio-Jukolaa. Tämä tapahtui 299 päivää ennen H-hetkeä tarunhohtoisessa Lukonmäen (ja Hervannan) maastossa Tampereella.

Valmistautuminen koitokseen onnistui hyvin, olihan allekirjoittaneella aivan uunituoreet Integrator suunnistuskengät, juoksutrikoot, tekninen juoksupaita sekä extreme rakkolaastarit nänneissä. Olo oli kuin kauriilla kevät niityllä. Karttojen myyntipaikalla oli suuren urheilujuhlan tuntua, sillä porukkaa oli läsnä kuin Harjavallan markkinoilla konsanaan. Markkinoiden tuntua lisäsi myös paikalla ollut suunnistajan kauppa. Aikani asiaa pohdittuani ja karttamyyjältä rohkaisua saatuani otin käteeni 7 km vaativan suunnistuskartan ja lähdin kohti lähtöpaikkaa. Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, että Sports-trackerini ei löytänyt satelliittia ja tilttasi joten tarkasta matkasta, jonka metsässä tarvoin ei ole tarkkaa tietoa. Koitti lähdön hetki, vaan kuinkas sitten kävikään?

Alku:
Lennokkain askelin lähdin liikkeelle kohti ensimmäistä rastia, sillä olihan Integratorit antaneet minulle siivet kuten Red Bull juoma konsanaan. Näin ollen saavuin ensimmäiselle rastille ja kaikki näytti hyvältä. Jalka tuntui liikkuvan ihan ok, ja rastikin löytyi melko kivuttomasti, vaan kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäinen pummi:
Juostessani kohti kakkosrastia unohdin suunnistuksen ensimmäisen ja tärkeimmän säännön eli tiedä missä olet koko ajan. Tässä kohtaa askeleeni alkoi viemään minua vaivihkaa liika paljon vasempaan ja kohti suota. Ennen kuin huomasinkaan olin vyötäröäni myöden suossa ja keskimäärin ihan pihalla sijainnistani. Niinpä suustani pääsi vaimea kirosanatulva ja kompassit ja kartat meinasivat lähteä maata kiertävälle radalle. Otin sitten itselleni pienen aikalisän ja lähdin paikallistamaan itseäni kartalta. Ennemmin tai myöhemmin löysin taas itseni kartalta ja lähdin hitaammin ja tarkemmin etenemään kohti kakkosrastia. Vihdoin löysin itseni kakkosrastille noin 20 minuutin vaiherikkaan suossa uimisen, epätoivon ja toivon uudelleen heräämisen jälkeen, vaan kuinkas sitten kävikään?

Usko suunnistustaitoihin palasi:
Seuraavat 2 rastiväliä menivät jo sitten suurelta osin juuri niin kuin olin ajatellut (välit olivat n. 750 metriä ja 1200 metriä). Tosin jälkimmäisellä välillä tein suuren mokan, minkä kokonaisvaikutus selvisi minulle vasta myöhemmin. Yhtä kaikki tässä kohtaa elämä tuntui taas hymyilevän eikä matka edes painanut vaikka todellisuus taisi olla toisenlainen. Myös seuraavat pari väliä menivät suurin piirtein niikuin olin ajatellutkin niiden menevän. Tässä kohtaa alkoi kuitenki jo tulla viitteitä liian huonosta kunnosta, vaan kuinkas sitten kävikään?

Missä hemmetissä se rasti on:
Rastiväli 6-7 meni varsin hienosti 95% matkasta, kunnes tuli aika etsiä rasti ja leimata. Tässä kohtaa tuli taas äitiä ikävä ja Bambin jalat notkahtivat melkoisesti. Sen verran vinha tunne on olla metsässä eikä ilmeisesti ole mitään tietoa missä on ja ketään ei näy mailla ei halmeilla. Jälkeenpäin rauhassa karttaa tutkailtuani olin luultavasti n. 50 metriä lännessä rastilta. Mutta erästä tunnettua biisiä siteeratakseni "...periksi ei anneta milloinkaan..." ja niinpä tämäkin rasti sieltä löytyi. Myös seuraavalla rastilla oli pieniä ongelmia bongata rasti, muttei lähimainkaan samanlaisia kuin rastin 7 kohdalla, vaan kuinkas sitten kävikään?

Parhaasta rastivälistä huonoimpaan:
Ensimmäisen rastivälin ohella paras rastivälini sattui rastien 8-9 väliin. Tästä ei sen enempää, olin hyvin kartalla löysin oikean polun ja rastikin löytyi ilman suurempaa tahimista. Tämän jälkeen tullaan varsin kohtalokkaaseen rastiväliin. Kyseessä helppo väli, alle 400metriä. Pikku polulta isolle polulle (polku jota juoksin rastivälissä 3-4) ja rasti heti ison polun mutkan kohdalla polun vieressä. Eihän helpompaa väliä voi olla. Mutta kuinka ollakkaan taas iski vauhtisokeus päälle ja erkaannuin jostain käsittömättömästä syystä isolta polulta ja ajauduin "yllättäen" suolle. Taas kierreltiin ja kaarreltiin ympäri ämpäri ja ei vaan rastia löydy mistään. Järki päässä jos olisin mennyt koko kierroksen, olisin bongannut 10-rastin jo rastivälillä 3-4 ja olisin välttynyt taas isoilta ongelmilta. Tässä kohtaa bongasin toisenkin eksyneen lampaan joka etsi samaa rastia. Tämä likimain enkeliltä vaikuttanut naisihminen pinkissä paidassaan johdatti minut takaisin kartalle ja niin pitkän korpivaelluksen päätteeksi löysin kuin löysinkin yhden radan helpoimmista rasteista. Tässä kohtaa tuli mieleen lähinnä Hugon kuolematon lause "Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta". No tästä sitten jo hieman riutuneena ja väsyneenä eteenpäin, vaan kuinkas sitten kävikään?

Viimeiset 3 rastia:
Viimeiset 3 rastiväliä ja matka maaliin sujui väsymystä vastaan taistellen ja välillä kävellen. Edelliseen rastin lähettyvillä bongaamani enkeli otti siivet selkäänsä ja liihotteli minulta karkuun, mutta en antanut tämän masentaa. Rastiväli 10-11 oli reitin pisin, mutta kohtalaisen helpolla sen selvitin, sillä suurimmaksi osaksi polkuja pitkin liikkuminen onnistui hyvin, enkä tällä välillä ihmeellisesti pummaillutkaan. Vauhti ei vain riittänyt, olinhan jo tähän mennessä kulkenut varsinaisen Via Dolorasan hyvine ja huonoine hetkineen. Loput rastit löytyivät kohtuullisen vaivattomasti, vaikka silmissä sumeni ja mieleen tulvi monenlaisia ajatuksia. Ajatuksista päällimäisenä oli vanha viisaus, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Viimeisen rastivälin ja rastilta maaliin juoksin niin lujaa kuin jaksoin, mutta vauhti muistutti lähinnä 90-vuotiaan mummon matkustamista rollaattorilla suojatien yli.

Maalissa:
Maaliin päästyäni päällimmäisin tunteeni oli hillitön epäonnistumisen tunne, olinhan perus ylpeään tapaani kuvitellut olevani guru tässä(kin) asiassa. Jälleen kerran todistin väitteen "ylpeys käy lankeemuksen edellä" todeksi. Päästyäni maaliin kävelin Lukonmäen ylös ja kohti ostoskeskus Duoa mielessäni palauttava siideri. Niinpä menin vapisevin jaloin kauppaan ja ostin Happy Joe siideripullon.

Lopuksi:
Todettakoon tähän lopuksi, että tämän Bambin ensimmäiset itsenäiset askeleet olivat hyvin haparoivat ja tunteet vaihtelivat äärimmäisestä riemusta äärimmäiseen epätoivoon. Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? Muuta en osaa teille sanoa, kuin että suunnistus on kaikesta huolimatta mahtavaa. Ehkä Bambista voidaan kertoa sen verran, että vaikka askeleet ovatkin haparoivia, ovat kivekset kuitenkin jo laskeutuneet. Loppuun haluan vielä Happy Joe sitaatin "Happiness is like  a kiss. You must share it to enjoy it." myötä kehoittaa ihmisiä suuteloimaan toinen toisiaan.

-Topi