Keisarinpankki eli tuokiokuvia maanantairasteilta

Alkava syksyn kuulautta leijui sateenjälkeisessä ilmassa kun Martta poimi mustikoita Yyterin dyynien takaisessa metsikössä. Tämä entinen ulkosaari, joka sittemmin oli maankohoaman myötä liittynyt mantereeseen, huokui rauhallisuutta ja Martan olikin helppo vaipua muistelmiinsa ryppyisten käsien tottuneesti peratessa sinisiä, mehukkaita marjoja. Se oli Juhannus vuonna kuusikymmentä viisi jolloin Martta ja Paavo kohtasivat toisensa Keisarinpankin huipulla Rolling Stonesin soittaessa "Satisfaction" -hittiään alempana dyynien väliin pystytetyllä lavalla.

Yksi asia johti toiseen ja pari vetäytyi muista juhlijoista syrjemmälle metsikön suojaan. Martta koki  mielessään uudelleen nuo 50 -vuoden takaiset tunteet. Dyynit näyttivät aivan samoilta kuin silloin...mitä nyt! Metsästä kuuluva valtaisa ryske sai Martan heräämään ajatuksistaan. Tuleeko sieltä hirvi vai peräti ilmestyskirjan peto? Hetki hetkeltä lähestyvä meteli sai Martan värismään kauhusta. Jokin suuri lähestyi dyyneiltä johtavan polun suunnasta.

Musta hahmo välähti männynrunkojen välissä. Sydän pamppaillen Martta seurasi hahmon lähestymistä. Hahmon askelluksessa oli jotain jumalallista. Vaaleat, tuulessa vapaana lepattavat, hiukset ja määrtietoinen katse jäänsinisissä silmissä. Atleettisen lihaksikas, lähes veistosmainen, rintakehä verhottuna mustaan tuulipuvuntakkiin. Kuin antiikin Promotheus joka varasti jumalten tulen ihmisten käytettäväksi ajatteli Martta mykistyneenä.

Hahmo ohtti Martan muutaman metrin päästä suomatta katsettakaan maassa kykkivälle vanhukselle. Noin sadan metrin päässä hahmo pysähtyi kuin näkymättömän seinän pysäyttämänä. Aivan kuin jokin salainen magneettikenttä olisi pysäyttänyt sankarimme matkanteon.

Ilmassa hahmon yläpuolella kolme tummanpuhuvaa johtoa ylitti polun jota hahmo oli matkannut. Hahmo katsoi kädessään olevaa karttaa epäuskoisen näköisenä. Jumalallisuus karisi hahmon yltä kuin neulaset joulukuusesta loppiaisena. Hartiat painuivat kyyryyn ja tuskainen katse kohosi kohti korkeusia. "Miksi, miksi..." kuuli Martta hahmon valittavan hiljaisella äänellä. Sitten hahmo viskasi kädessään toimettomana olleen kompassin tulosuuntaansa, kohotti nyrkkinsä taivasta kohden ja päästi suustaan katkeamattoman kirosanojen tulvan. Epämääräisestä kirouksesta Martta erotti ainoastaan toivomuksen ratamestarin joutumisesta Molkin kitaan.

Martta oli jo menettänyt kiinnostuksena kurjaan hahmoon sen palatessa omia jälkiään takaisinpäin uikuttaen kuin piesty koira. Nöyryytetty hahmo poimi kompassinsa mättäiköltä ja katosi hiljaisena mäntyjen väliin. Tätä Martta ei kuitenkaan enään nähnyt vaan hänen ajatuksensa olivat palanneet kesään -65 ja Paavon vahvoihin käsivarsiin heidän kaatuessaan dyynien syleilyyn. Vanhat ryppyiset kädet jatkoivat loputonta tointaan sinisten marjojen parissa.

Suurinpiirtein näin alkoi allekirjoittaneen maanantairastisuoritus Yyterissä 12.8. Ykkösrastikin löytyi lopulta pienen harhailun jälkeen ja suunnistuskin alkoi kulkemaan jopa odotettua paremmin. Ilmassa leijui kuitenkin jumalallinen läsnäolo joka tiivistyi rastivälille 7-8. Seuraavassa lyhyt kertaus tuon myyttisen retken tapahtumista.

"Kuin kone" ajattelin saapuessani rastille numero 7 joka sijaitsi ison kiven viressä ojan risteyksen läheisyydessä. Suunnistus oli ykkösrastin karkeaa pummia lukuunottamatta suojunut jopa loistavasti. Nopea leimaus ja kartan luku seuraavalle rastivälille. "Hmm..., ei polkulinjaa, eikä oikein mitään muutakaan" ajattelin ja väsyneet harmaat aivosolut löivät tyhjää. Suunnallako tästä olis lähdettävä? Ilma tuntui tiivistyvän ja tajunnan taso häilyi. Ylikovaa juostu rastiväli vaati veroaan ja suunnitelmaa seuraavalle rastivälille ei tahtonut syntyä. Silloin puuttui peliin jumalallinen johdatus.

Hiljaa, aivan varkainen, oli rastille saapunut metsänneito, suorastaan seireeni joka nopean leimauksen jälkeen otti määrätietoisen suunnan lounaaseen. Sisälläni heräsi alkukantainen vaisto, vaisto joka on saanut alkunsa Väinämöisen kohdatessa  ihanaisen Ainon metsässä. Jokaiseen suomalaisen miehen geeniperimään on  tuo vaisto kirjoitettu isoilla kirjaimilla enkä minäkään voinut sitä vastustaa vaan otin suunnaksi tuon Rastikarhujen edustusasuun verhotun pyll...selän, joka viiletti kaukana puiden välissä.

  
Metsä ryskyi jahdatessani tuota nuorta impeä yyterin harjujen yli. "Kuin Apollon ja Dafne" ajattelin, mutta todellisuudessa näytin varmasti enemmänkin pukinjalkaiselta Satyyrilta kuin kreikkalaiselta jumalata raivetessani tietäni läpi pusikkojen äänekkäästi puuskuttanen.

Haaveiluni kreikkalaisesta mytologiasta katkesivat väkivaltaisesti mätkähdettyäni naama edellä turpeeseen. Hetken hengähdystauon vietettyäni nostin kasvoni maasta ja pyyhin enimmät hiekat silmistäni. Olin varma siitä että suunnistusmuusani oli kadonnut tavoittamattomiin, mutta olin väärässä. Kaukana, juuri ja juuri näkökyvyn rajoilla erotin kauniin hahmon seisomassa suuren kiven vierellä. Hahmon vierestä loisti virvatulen lailla valko-oranssi lippu. Olin saapunut rastille nro 8.

Vaikka loppusuunnistus sujuikin vähemmän mytologisissa merkeissä, olkoon tämä teille opiksi: "Jos metsään tahdot mennä nyt niin takuulla yllätyt..."

-Aku

Bambin ensiaskeleet omin jaloin

13.8.1942 tuli ensi iltaan Walt Disneyn elokuva Bambi. Suomalaisia ihmisiä kyseinen elokuva ilahdutti 29.8.1947 eteenpäin. Tarinan hellyyttävämpiä kohtauksia oli kun pieni kaurisprinssi Bambi ottaa ensimmäiset askeleet itse samalla horjuen.Noin 60 vuotta myöhemmin eräs suunnistajan alku Harjavallasta otti ensimmäiset askeleensa itse matkalla kohti Kuopio-Jukolaa. Tämä tapahtui 299 päivää ennen H-hetkeä tarunhohtoisessa Lukonmäen (ja Hervannan) maastossa Tampereella.

Valmistautuminen koitokseen onnistui hyvin, olihan allekirjoittaneella aivan uunituoreet Integrator suunnistuskengät, juoksutrikoot, tekninen juoksupaita sekä extreme rakkolaastarit nänneissä. Olo oli kuin kauriilla kevät niityllä. Karttojen myyntipaikalla oli suuren urheilujuhlan tuntua, sillä porukkaa oli läsnä kuin Harjavallan markkinoilla konsanaan. Markkinoiden tuntua lisäsi myös paikalla ollut suunnistajan kauppa. Aikani asiaa pohdittuani ja karttamyyjältä rohkaisua saatuani otin käteeni 7 km vaativan suunnistuskartan ja lähdin kohti lähtöpaikkaa. Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, että Sports-trackerini ei löytänyt satelliittia ja tilttasi joten tarkasta matkasta, jonka metsässä tarvoin ei ole tarkkaa tietoa. Koitti lähdön hetki, vaan kuinkas sitten kävikään?

Alku:
Lennokkain askelin lähdin liikkeelle kohti ensimmäistä rastia, sillä olihan Integratorit antaneet minulle siivet kuten Red Bull juoma konsanaan. Näin ollen saavuin ensimmäiselle rastille ja kaikki näytti hyvältä. Jalka tuntui liikkuvan ihan ok, ja rastikin löytyi melko kivuttomasti, vaan kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäinen pummi:
Juostessani kohti kakkosrastia unohdin suunnistuksen ensimmäisen ja tärkeimmän säännön eli tiedä missä olet koko ajan. Tässä kohtaa askeleeni alkoi viemään minua vaivihkaa liika paljon vasempaan ja kohti suota. Ennen kuin huomasinkaan olin vyötäröäni myöden suossa ja keskimäärin ihan pihalla sijainnistani. Niinpä suustani pääsi vaimea kirosanatulva ja kompassit ja kartat meinasivat lähteä maata kiertävälle radalle. Otin sitten itselleni pienen aikalisän ja lähdin paikallistamaan itseäni kartalta. Ennemmin tai myöhemmin löysin taas itseni kartalta ja lähdin hitaammin ja tarkemmin etenemään kohti kakkosrastia. Vihdoin löysin itseni kakkosrastille noin 20 minuutin vaiherikkaan suossa uimisen, epätoivon ja toivon uudelleen heräämisen jälkeen, vaan kuinkas sitten kävikään?

Usko suunnistustaitoihin palasi:
Seuraavat 2 rastiväliä menivät jo sitten suurelta osin juuri niin kuin olin ajatellut (välit olivat n. 750 metriä ja 1200 metriä). Tosin jälkimmäisellä välillä tein suuren mokan, minkä kokonaisvaikutus selvisi minulle vasta myöhemmin. Yhtä kaikki tässä kohtaa elämä tuntui taas hymyilevän eikä matka edes painanut vaikka todellisuus taisi olla toisenlainen. Myös seuraavat pari väliä menivät suurin piirtein niikuin olin ajatellutkin niiden menevän. Tässä kohtaa alkoi kuitenki jo tulla viitteitä liian huonosta kunnosta, vaan kuinkas sitten kävikään?

Missä hemmetissä se rasti on:
Rastiväli 6-7 meni varsin hienosti 95% matkasta, kunnes tuli aika etsiä rasti ja leimata. Tässä kohtaa tuli taas äitiä ikävä ja Bambin jalat notkahtivat melkoisesti. Sen verran vinha tunne on olla metsässä eikä ilmeisesti ole mitään tietoa missä on ja ketään ei näy mailla ei halmeilla. Jälkeenpäin rauhassa karttaa tutkailtuani olin luultavasti n. 50 metriä lännessä rastilta. Mutta erästä tunnettua biisiä siteeratakseni "...periksi ei anneta milloinkaan..." ja niinpä tämäkin rasti sieltä löytyi. Myös seuraavalla rastilla oli pieniä ongelmia bongata rasti, muttei lähimainkaan samanlaisia kuin rastin 7 kohdalla, vaan kuinkas sitten kävikään?

Parhaasta rastivälistä huonoimpaan:
Ensimmäisen rastivälin ohella paras rastivälini sattui rastien 8-9 väliin. Tästä ei sen enempää, olin hyvin kartalla löysin oikean polun ja rastikin löytyi ilman suurempaa tahimista. Tämän jälkeen tullaan varsin kohtalokkaaseen rastiväliin. Kyseessä helppo väli, alle 400metriä. Pikku polulta isolle polulle (polku jota juoksin rastivälissä 3-4) ja rasti heti ison polun mutkan kohdalla polun vieressä. Eihän helpompaa väliä voi olla. Mutta kuinka ollakkaan taas iski vauhtisokeus päälle ja erkaannuin jostain käsittömättömästä syystä isolta polulta ja ajauduin "yllättäen" suolle. Taas kierreltiin ja kaarreltiin ympäri ämpäri ja ei vaan rastia löydy mistään. Järki päässä jos olisin mennyt koko kierroksen, olisin bongannut 10-rastin jo rastivälillä 3-4 ja olisin välttynyt taas isoilta ongelmilta. Tässä kohtaa bongasin toisenkin eksyneen lampaan joka etsi samaa rastia. Tämä likimain enkeliltä vaikuttanut naisihminen pinkissä paidassaan johdatti minut takaisin kartalle ja niin pitkän korpivaelluksen päätteeksi löysin kuin löysinkin yhden radan helpoimmista rasteista. Tässä kohtaa tuli mieleen lähinnä Hugon kuolematon lause "Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta". No tästä sitten jo hieman riutuneena ja väsyneenä eteenpäin, vaan kuinkas sitten kävikään?

Viimeiset 3 rastia:
Viimeiset 3 rastiväliä ja matka maaliin sujui väsymystä vastaan taistellen ja välillä kävellen. Edelliseen rastin lähettyvillä bongaamani enkeli otti siivet selkäänsä ja liihotteli minulta karkuun, mutta en antanut tämän masentaa. Rastiväli 10-11 oli reitin pisin, mutta kohtalaisen helpolla sen selvitin, sillä suurimmaksi osaksi polkuja pitkin liikkuminen onnistui hyvin, enkä tällä välillä ihmeellisesti pummaillutkaan. Vauhti ei vain riittänyt, olinhan jo tähän mennessä kulkenut varsinaisen Via Dolorasan hyvine ja huonoine hetkineen. Loput rastit löytyivät kohtuullisen vaivattomasti, vaikka silmissä sumeni ja mieleen tulvi monenlaisia ajatuksia. Ajatuksista päällimäisenä oli vanha viisaus, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Viimeisen rastivälin ja rastilta maaliin juoksin niin lujaa kuin jaksoin, mutta vauhti muistutti lähinnä 90-vuotiaan mummon matkustamista rollaattorilla suojatien yli.

Maalissa:
Maaliin päästyäni päällimmäisin tunteeni oli hillitön epäonnistumisen tunne, olinhan perus ylpeään tapaani kuvitellut olevani guru tässä(kin) asiassa. Jälleen kerran todistin väitteen "ylpeys käy lankeemuksen edellä" todeksi. Päästyäni maaliin kävelin Lukonmäen ylös ja kohti ostoskeskus Duoa mielessäni palauttava siideri. Niinpä menin vapisevin jaloin kauppaan ja ostin Happy Joe siideripullon.

Lopuksi:
Todettakoon tähän lopuksi, että tämän Bambin ensimmäiset itsenäiset askeleet olivat hyvin haparoivat ja tunteet vaihtelivat äärimmäisestä riemusta äärimmäiseen epätoivoon. Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? Muuta en osaa teille sanoa, kuin että suunnistus on kaikesta huolimatta mahtavaa. Ehkä Bambista voidaan kertoa sen verran, että vaikka askeleet ovatkin haparoivia, ovat kivekset kuitenkin jo laskeutuneet. Loppuun haluan vielä Happy Joe sitaatin "Happiness is like  a kiss. You must share it to enjoy it." myötä kehoittaa ihmisiä suuteloimaan toinen toisiaan.

-Topi

Tuskaa ja armotonta kohellusta Yyterissä 12.8.2013 

Nyt seuraa yksinäisen rastinkiertäjän lohduton kertomus siitä, miten ei pidä suunnistaa.

Maanantai, pientä sadetta ja sopivan lämmintä.
Tänään otan kaikki varman päälle ja käytän hyväkseni polkuja, enkä kohella turhaan. Kompassilla korkeintaan varmistetaan että ollaan menossa sinne minne pitää. Selkeät reitit juostaan ja rastien läheisyydessä rauhoitetaan tilanne.

Näillä ajatuksilla siis lähdin liikenteeseen, mutta sitten tapahtui taas jotain.

Lähtö - 1 rasti
Selvä reitti, joten ei muuta kuin kaasu pohjaan ja homma hyvä.
Reitillä selvä polku jonka kaartaessa selvästi vasempaan tiedän olevani jo lähes rastilla. Mitä sen kummempia kuin mennään vaan. Ja pummi. Siinä kohdassa jossa kartalla polku alkaa kaartamaan vasemmalle onkin hetken aikaa kaksi polkua rinnakkain, mutta eihän sitä nyt niin tarkkaan kukaan karttaa lue vaan juoksee kyseisestä kohdasta 250m ohi, toteaa virheensä ja palaa haavoja nuollen takaisin risteykseen. No tässä kohtaa rauhoitettiin ja mentiin pikku hiljaa ykköselle joka löytyikin helposti.

Rastiväli 1-2
Helppoa kuin heinänteko. Taas selviä polkuja. hieman pisti jo puuskuttamaan ensimmäisen rastivälin kaahailu, mutta hengitys tasaantui ja kakkoselle tultiinkin nätisti. Lähdin hakemaan rastia tietoisesti hieman vasemman kautta,koska säännönmukaisesti olen syystä tai toisesta mennyt aina oikealta ohi. Löytyi suunnitelmien mukaan.

Rastiväli 2-3
Lyhyt väli jonne polku johdatti helposti.

Rastiväli 3-4
Tällä välillä tuli juostua hieman liikaa. Ihan turhaan, mutta ei harmita. Lähdin kolmoselta hieman poikkeavasti speedway-radan kautta, kun suurin osa pamautti ilmeisesti motocross-radan pihan poikki. Todennäköisesti ajassa ihan samaa luokkaa oleva pyrähdys. Neloselle tultiin pienen haparoinnin kautta kuitenkin melko mallikkaasti.

Rastiväli 4-5
Teboilin pihamaa siinsi oikealla, joten sitä mukaillen ja karttaa tarkasti tuijottaen tulin rastille hyvin. Olin ilmeisesti tällä lyhyellä aikavälillä ihan kärkikastia. Wuhuu.

Rastiväli 5-6
No sitten tämä ottaa taas suunnalla rastille ja oikealta ohi. Harjun päältä rastin pitäisi löytyä ja nurkissa taas oltiin, mutta ei varmaa tietoa missä kohdassa harjua ollaan. Sen sijaan että olisin kaahannut edestakaisin, päätin juosta toisella puolella harjua olevalle polulle, siitä ojalinjaa pitkin aikalailla mainiosti rastille. Ei sinänsä kovin paha, koska tässä tehtiin pienimuotoista "paikannan itseni kartalle" tyyppistä harjoitetta.

Rastiväli 6-7 (VOI PERKELE)

Ei mitään epäselvää siitä miten seiskalle päästään. Harjua seuraten polulle joka johdattelee nätisti tontin nurkalle, josta rasti löytyy. Ja näin tehtiin. Ei tässä mitään kompasseja tarvita ja taas talla pohjaan.
Löytyi polku joka johdatteli sopivasti isompien polkujen risteykseen. Risteyksestä joku muukin juoksi parhaaksi katsomaani suuntaan, joten sinne siis.
100m, polku seuraa ihan kartalla olevia muotoja,
200m vielä hieman ja kohta talo tulee näkyviin,
300m-400m meni ihan sumussa,
500m EI TAAS!!!
Missä ***vetissä mä taas olen. Tässä vaiheessa epätoivo valtasi mielen ja olin harvinaisen varma että EI OLLUT OIKEA POLKU EI!!! Se tässä on omituisinta että tuollaisen 500m voi pamauttaa yhtäkkiä ja luulee juosseensa vasta noin 200-300m. No ei muuta kuin epätoivoista kartanlukua pitkä tovi. "Okei tuossa on tuo isompi kivi ja tuossa sen vieressä oleva pienempi polku". Muuten hyvä, mutten vielä mitenkään voinut kuvitella juosseeni täysin päinvastaiseen suuntaan mitä piti. Sitten joku hahmo vielä menee huhuilemaan että etsitkö rastia nro 5. NO EN ETSI EN!!!
Tämä tosin vahvisti että olen siellä missä kaikesta epäuskoisuudesta huolimatta kuvittelinkin olevani. Ja kartalla taas. Juosten kohti sitä alunperin metsästämääni isompaa polkua ja siitä virheittä rastille. Jos olisin sitä sorttia etkä itku tulisi herkästi, olisin ehkä saattanut kyyneeleen vuodattaa, mutta olen enemmän sitä sorttia että kirosin mielessäni kaikilla kotimaisilla kirosanoilla ja taisi siinä tulla muutama ulkomaankielinenkin mieleen. Mitäs tästä silti. Kunto noissa kilometrin koukuissa vaan kasvaa (tämän päivän mielipide, ei eilisen)

Rastiväli 7-8
Tulin rastille ihan ajatusteni mukaisesti ja olin jopa ihan nurkalla. (tiesinkin jopa sen) Mutta edellisestä sössimisestä masentuneena ajattelin ottaa vielä pientä kartanlukutreeniä ja tsekata miten niitä polkuja oikein tulkitaan. Meni joku minuutti aikaa, mutta MITÄ SITTEN. NIINKU SITÄ EI OLIS JO MUUTENKI TAAS TARPEEKS KÄYTETTY.

Rastiväli 8-9-MAALI
Ja lopusta ei oikein ole enää mitään kerrottavaa. Meni juuri niinkuin pitikin. Ainoa asia mikä pisti kuitenkin inan huvittamaan EMITiä palauttaessani oli autossa istuneen rouvan ensimmäinen kommentti. "Ja millekäs radalle aiot lähteä" :) Kommentoin tähän että eiköhän tässä nyt ollut tälle päivälle ihan tarpeeksi. Rouva yritti vielä pelastaa tilannetta heittämällä hauskasti että en näyttänyt yhtään siltä että olisi ollut edes hiki.

Kuitenkin autoon istuessani silmiin valuva hienomainen aine pisti silmiä kirvelemään. Jos metsässä ei vauhti riittänyt niin autonratissa sitä olikin sitten ihan tarpeeksi, mutta se siitä.

Eilinen kommentti aiheesta suunnistus olisi ollut ON SUUNNISTUS VAAN PASKA LAJI!!!
Tänään ei tunnu enää ihan yhtä pahalta.

-Miikka

Sallaajärven märässä syleilyssä.

Jo heinäkuun puolivälissä olin sopinut enoni kanssa että lähden lomallani torstairasteja kokeilemaan Jyväskylän masemiin. Päiväksi valikoitui 1.8 ja näin ollen paikaksi Sallaajärvi. Lähdin ajelemaan Mutalan kautta kohti Jyväskylää. Ensimmäinen hyvin pieni sadekuuro tuli jo Kangasalan kohdilla. Muuten lukuunottamatta lyhyttä PIT-stoppia Orituvalla sain ajella hyvin rauhahallisesti (edes rallikansaa ei vielä näillä main ollut riesaksi asti) aina Jämsään asti. Jo silloin taivas alkoi pahaenteisesti tummua ja vettä tuli kunnolla. Näillä main alkoi myös rallikansan ruuhkauttava vaikutus näkyä liikenteen sujuvuudessa. Saavuin kuitenkin aikataulun puitteissa enoni luo Jyväskylään. Tällöin vettä tihkutti ainoastaan. Hyvin pikaisen pohdinnan jälkeen päädyimme valitsemaan autokyydin polkupyörien sijaan siirtymismuodoksi Sallaajärvellä. Vettä tuli edelleenkin vain tihuttamalla. Päästyämme soratie-etäisyydelle lähtöpaikasta, niin silloin taivas todella avutui. Aivan kuin Sallaajärven henki olisi päättänyt koetella allekirjoittaneen sitoutumista Jukola-Projektiimme (sekä siinä sivussa minun ja kanssasuunnistajien järkeä). Enonikin totesi kokemuksen varsin syvällä rintaäänellä ettei ollut milloinkaan joutunut moisessa rankkasateessa karttojaan ostamaan. Tavoitteekseni kyseiselle A-reitillemme (22 rastia 7,2km) olin asettanut peukalokompassin käytön opettelun ja tämän lisäksi muutamien enoni kikkojen omaksumisesta ei myöskään olisi haittaa.
Lähdimme liikkeelle ilman virallista ajanottoa (epävirallisesti pistin kyllä minigrippussitetun kännykkäni ajan rullaamaan, mutta tämä tapahtui ennen varsinaista "lähtöleimaa"). Alkumatkasta olin vielä intoa täynnä, sillä silloin vielä eivät (keliin varsin sopimattomat entisen salibandyjoukkueeni veryttelyhousut, asics juoksukenkäni ja UFFilta ostamani urheilupaita) olleet keräänneet 20 kiloa ylimääräistä painoa. Kuitenkin jo viimeistään 5:n rastin jälkeen huomasin, että kelin ja vääränlaisen varustuksen takia matkasta tulisi varsinainen Via Dolorosa.
Itse suunnistuksessa ja rastien löytämisessä vaikeuksia oli yllättävän vähän. Jopa varsin hankalahkon oloinen 10-rasti löytyi lopulta yllättävän hyvin. Myönnettäköön toki, että minulla oli konkari matkassa, mutta olin ainakin omastamielestäni varsin hyvin perillä sijainnista suurimman osan ajasta. Aika jona en varsinaisesti tiennyt tarkkaa sijaintiani olin silti mielestäni (ja myös enoni mielestä) kulkemassa ainakin oikeaan suuntaa.
Summa summarum eilisen Via Dolorosasta on seuraavan kaltainen. Tavoitteeni peukalokompassin käytön opettelusta toteutui varsin hyvin. Kartan ja kompassin samanaikasen luvun kanssa pitää vielä tehdä töitä puhumattakaan saman tekemisestä vauhdissa. Mielestäni kehityin silti suunnistajana jälleen kerran aimo harppauksen. Harras toiveeni kuitenkin olisi, että Kuopiossa emme näkisi samanlaista monsuunisadetta kuin Sallaajärven torstairastien lähdössä.
Lopussa olo oli silti kutakuinkin mainio olosuhteisiin nähden, vauhti oli huonoa, mutta eihän sitä Kimi Räikkönenkään slickseillä sadekelissä pärjää. Edes Sallaajärven henki ei saanut tapettua innostustani tätä jaloa projektia kohtaan. Loppuaikamme oli n. 2h 10min ja kuljettu matka n. 13,3 km. Tästä on hyvä jatkaa kunnon kohottamista ja suunnistuksen opettelua.
Lopussa vielä kehno kuva reitistä ja kuivankelin kengät sadekelin jälkeen.

-Topi

 

Kehnokuntoinen Sallaajärven kartta

 

Kuivankelin kengät.