Kohti Jukolaa
Tässä pienimuotoinen tarina siitä, miten minä eksyin Jukolan viestiin ja yleensäkin suunnistuksen pariin. Lajiin mitä en ollut koskaan ymmärtänyt. Tarina perustuu tositapahtumiin.
Reilu kaksi vuotta sitten Aku yritti minua puhua suunnistuksen pariin ja Jukolan viestiin. Kertoi, että minulle voisi käyttöä olla, ja valaisi vähän taustoja. Kuntopohjaa oli kuitenkin jossain määrin, kun on tullut kestävyysurheilua harrastettua pidempääkin, korostan harrastettua. En kuitenkaan lämmennyt tälle ajatukselle yhtään ja taisin Akulle todeta jotain – Suunnistus on ihan homojen hommaa, en ikinä. Kyseinen asia kuitenkin jäi tuonne päähän hautuumaan, mutta en uskonut, että koskaan hommaa kokeilisin. Oli kuitenkin harrastuksia vähän liikaa ja muutenkin elämä aika sotkuista jo silloin.
Nyt talvella eräässä Ässien pelissä Aku heitti ilmoille taas, että lähtisin Jukolaan ja alkaisin käymään viikkorasteilla. Vastaus taisi olla samansuuntainen kun ensimmäiselläkin kerralla pari vuotta sitten. Toisella erätauolla taisi sitten päästä sammakko suusta ja totesin, että mukana ollaan, sillä ehdolla että Aku opettaa minulle homman. Silloin se tuntui hyvältä kaiken sotkuisen elämän (ero) keskellä. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin vähän oman sotkuisen elämän takia suostuin protestinakin tähän hommaan, siis itselle protestina. Ajattelin, että saisin ajatuksia pois sotkuisesta arjesta tämänkin kautta. Mutta aika pian tulin jo katumapäälle, mutta en kuitenkaan Akulle siitä mitään puhunut. Pian taas tulin sille päälle, että antaa palaa vaan. Kunnes taas alkoi kaduttaa että lupauduin. No, koskaan en Akulle mitään puhunut ja toivoin vaan että kerkiän jossain välissä harjoittelemaan koko lajia. Pientä stressiä oli päällä, mutta yritin kaikki sovitella keskenään. Uuden elämän, juoksun, suunnistuksen, rallin jne. jne.
Huhtikuussa sitten Noormarkussa oli joku kisaratojen testaus? Naisten c-rata taisi olla kyseessä? En muista, kun olin ihan pihalla koko touhusta ja siitä mitä tapahtuu. Jännitti kyllä todella paljon, vaikka en sitä ulospäin näyttänytkään. Akun ja Topin kanssa lähtöpaikalle käveltiin ja pojat neuvoivat miten emitti toimii. Leimaus, menoksi ja ei ollut käryäkään mitä siellä tapahtui. Mm. jostain kivistä kartalla puhuivat. En kyllä huomannut metsässä, enkä kartallakaan moisia juttuja. Sitten oli pakko kysyä aika pian myös, että mitä sillä kompassilla tehdään ja miten se toimii. Aku koitti näyttää kunnes totesi, että parempi kun Topi neuvoo sen. Pienen säädön jälkeen pääsin jyvälle, mutta en vielä kartalle. Pari rastia siinä aikalailla käveltiin ja pojat antoivat vinkkejä ja jotain jo ymmärsinkin. Taisi olla kolmosrastille tai neloselle meno, kun tuli käsky, että ohjaa meidät seuraavalle rastille. Siitä se sitten pikkuhiljaa lähti tämä projekti käyntiin. Ja mikä pahinta, pidin siitä.
Seuraavalla kerralla olinkin jo yksin baanalla paikassa, jossa ei voi liian pahasti eksyä, melkein ”keskellä” Porin kaupunkia. Rauhassa menin, enkä edes ollut viimeinen. Innostuin lajista entisestään, kyllä se vähän ärsytti.
Seuraavaksi olikin ns. kotimaasto, kun rasteille tuli mentyä Huittisten Kännönvuorella. Nyt hieman jännitti kun mentiin ensimmäistä kertaa oikeaan metsään. Maasto oli kyllä kohtuu tuttua, kun lenkkejä samoissa maisemissa on tullut mentyä. Oli todella suuri helpotus ensimmäinen rastin tullessa vastaan ja jotenkin olo, että kyllä tästä jotain ymmärtää. Pieniä virheitä tuli siellä täällä ja kerran sai etsiä itsensä kartalle takaisin ennen kuin rasti löytyi. Mutta kokemukseen nähden meni hyvin.
Seuraavaksi olin Vappuna Harjavallassa. Täällä tuli suoritettua ensimmäiset kunnon rusetit kolmosrastilla, mutta oppia ikä kaikki. Sitten tuli koettua sekin kun kompassi leviää käsiin. Mutta siitäkin sain hyvää kokemusta ja loppurata sitten perstuntumalla karttaa epätoivoisesti tulkiten ja maastoakin yritin lukea, mutta eihän siitä mitään tajunnut. Maalikin löytyi ja onnistuin välttämään viimeisen sijan. Jippii.
Sitten tuli vuoroon Nakkila ja Salomonkallio. Ostin paikalta ihan uudet piikkarit ja intoa piukassa metsään. Täällä kartan mittasuhde oli 1:7500 ja muistan vielä elävästi kun Jari korosti ennen lähtöä, että muistakaa tuo mittasuhde. Heti aivan järkyttävä pummi ja Topi samaan miinaan. Otettiin uusinta. Topi lähti ensin ja jätin välin kun en halunnut seurata. Nyt olin kartalla paremmin, mutta rastia en löytänyt, ja rusettia tuli oikein urakalla. Alkoi itseäkin jo naurattaa, että mikä tässä nyt tökkii. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, iski pusikosta Eeva eteeni ja pian rasti löytyikin Eevan henkisen voiman avulla. Olin mennyt aivan vierestä ohi, mutta kaatuneen puun väärältä puolelta ja en nähnyt sitä. Ajattelin, että kyllä kakkonen löytyy, mutta eipä löytynyt. Sitten vaan lenkkeilin aikani siellä metsässä ja otin juoksutreeninä ja tulin pois. Hymyilytti, ja näin syntyi ”syvyyspommi” . Gepsikäyrät olivat varmaan legendaarisempia ja taisi joku vähän vinkata, että olin toista kilometriä kakkosrastista ohi.
Sen jälkeen on tapahtunut viikkorasteilla vähän yhtä ja toista. Välillä oltu pilkillä, välillä piknikillä, välillä ihan oikeastikin hukassa, ties missä. Virheistä on kyllä aina opittu jotain, niin ainakin väitän, enkä mitään myönnä. Välillä olen mennyt ihan treenimielessä ihan ufojakin reittejä ja joukkueen sisällä niistä tehty omia johtopäätöksiä. Ehkä parhaan ilmeen sain juuri ennen Jukolaa kun Sami tuli eräälle rastille mentäessä vastaan. Kysyi vaan että mitä rastia haen. Sanoin että kolmosta ja hiukan sen ilme venähti ja alkoi neuvomaan. Tiesin että kakkoselta olisi päässyt sillan yli nopeastikin ojan toiselle puolelle, mutta se ei kelvannut minulle. Halusin mennä sen tiheän metsän läpi ilman kompassia maastoa ja karttaa lukien. Eli kun Samin treffasin, olin kartalla vaikka Sami taisi luulla jotain ihanmuuta.
Sitten olikin itse päätapahtuma jo ovella, ja melkoisia muutoksia koki joukkue ihan loppumetreille asti. Minulle oli kaavailtu 5. osuutta 8,6 km. Kisaviikolla sitten se muuttui 3. osuudeksi 15,8 km. Matka tuossa muutoksessa ei häirinnyt kun kunto riittää siihen kyllä, mutta miten joukkue kestää minun pummit? Se oli oikeastaan ainoa huoli, ja joukkueen puolesta. Perjantaina päivää ennen Jukolan starttia oksensin, ja mietin jo että uskallanko johdolle edes ilmoittaa. Samalla mietin että johtuuko stressistä, jännityksestä, vai onko oikeasti jokin vikana. Joukkue ei kestänyt enää yhtään poisjääntiä/muutosta. Sitten tuli toinenkin oksa aika pian ruuan syönnin jälkeen, niin sitten ajattelin että pakko Topille ja Akulle laittaa viestiä. Totesin että mukana ollaan jos aamupala pysyy sisällä. Aamupala pysyi koneessa, mutta ei mikään voittajafiilis ollut ja energiavarastot tyhjänä. Se toki helpotti oloa kun tiesi että on kisan pisin osuus odottaa, joten ei paineita. Alkuillasta olo alkoi tuntua normaalilta ja yöllä pääsisi irti. Energiaa koneessa ei tosin ollut kuten olisin halunnut.
Ykköset lähti matkaan ja yritin teltassa torkkua, mutta ei siitä mitään tullut. Tässä vaiheessa ei vielä pahemmin jännittänyt. Kakkosen päästyä irti, alkoi jännitys nousta, mutta olo oli silti kohtuullisen rento. Oli toisaalta ihan kiva istua aika rauhassa keskellä yötä siellä ulkona ja kytätä väliaikoja. Se oli jopa rentouttavaa, taidan olla outo.
Sitten oli aika mennä vaihtoalueella. Kuittaus sisään ja suoraan pajamajaanja ne ruikulit ulos. Onneksi sain, muuten olisi maasto tullut aika pian miinoitettua, mutta vanhana pioneerina sekin olisi käynyt liukkaasti. No, kuitenkin olo edelleen kohtuullisen rento, ja hieno fiilis muutenkin siellä vaihtoalueella.
Vaihto tapahtui ja kartta käteen ja kevyttä hölkkää eteenpäin. Samalla rupesin aukaisemaan karttaa ja kirosin että miten tätä voi mitenkään pitää, lisäksi en löytänyt ensimmäistä rastia siitä lainkaan ja aloin jo miettimään onko täällä joku ihme juttu mitä minä en tiedä. Apua, paniikki, petän joukkueen heti kättelyssä. Sitten pieni rauha päälle ja päätin että hölkkään sen lähtösuoran ja sukellan sinne metsään ja rauhassa katon karttaa vasta siellä, enkä rupea siinä ihmisten edessä itseäni nolaamaan.
Metsässä kartta auki ja ensimmäisen rastin näinkin sitten kartalla heti. Rauhassa otin suunnan ja menoksi. Päätin mennä rauhassa, jotta en ykköstä pummaa. Menin kuitenkin ehkä liiankin varman päälle, mutta rasti löytyi ilman ongelmia.
Kakkoselle sitten otin suunnan vähän huolimattomasti ja menin vähän miinaan muutenkin kun muut lähtivät hieman eri suuntaan. Pienen mutkan kautta se kuitenkin löytyi aika hyvin.
Nelosen hajonnassa yksi märkäkorva tuli minun imussa rastille ja huomasi vasta siinä että on väärällä rastilla. Neuvoin sen oikeaan suuntaan, tuli hyvä mieli. Myöhemmin sama kaveri kiitti avusta kun eräällä rastilla taas törmäsimme.
Aku oli antanut vinkin että ota hyvä selkä ja jos tuntuu, niin tee rohkeita ratkaisuja. Tätä toteutin rastille viisi mentäessä. Tuli seinä vastaan ja kaikki lähtivät kiertämään kallioita oikealta. Minä taas vilkaisin karttaa ja päätin lähteä vasemmalta. Siellä ei juuri jälkiä ollut ja rastikin löytyi helposti aikani siellä talsittua. Luotto omaan tekemiseen kasvoi.
Kisan suurin kohokohta tapahtui rastien 14-15 välillä. Rastilta 14. lähdettäessä syntyi iso letka ja kaikki olivat menossa samalle rastille. Olin letkan puolivälissä. Tultiin hakkuulta tielle. Edessä kaikki painelivat viimeistä päivää tietä pitkin. Vilkaisin karttaa ja hyppäsin ojan yli metsään. Kaikki takana olevat seurasivat ja edessä olevat jatkoivat tietä pitkin. Jonkun ajan päästä tietä pitkin tulleet tulivat oikealta ristiin ja alkoivat kummallisesti pyörimään. Lähtivät kuitenkin perääni ja olin nyt pitkän letkan veturi. Pian oikealla kallion kupeessa näkyi rasti ja muutamat lähtivät sinne perästäni. Huusin heti ettei ole vielä se vaan tulee tuon alkavan suon jälkeen. Ja niin siinä myös kävi. Oli hiukan äijä olo tuon välin ajan. Okei, leijuin.
Aika pian kuitenkin tämän jälkeen oksensin tyhjän vatsan pariin otteeseen ja alkoi väsymys myös painamaan, kera huonon olon. Eteenpäin kuitenkin mentiin ja isoja virheitä ei tullut, mutta vauhdissa jouduin antamaan periksi. Kieltämättä vitutti kun olisin halunnut mennä hieman lujempaakin.
Rasti 25. tuli pummattua pahiten. Hiukan tulkitsin maastoa väärin ja siinä meni muutama minuutti hukkaan.
Lopussa ei ollut enää mitään ongelmia ja vaihtoon tultiin hymyssä suin. Pastoria vaan ei näkynyt kun portille pääsin. Ehkä 1-2 minuuttia odotin siinä, ennen kuin ilmestyi ja vaihto saatiin päätökseen.
Ja onhan sitä nyt rehellinen oltava myös sen suhteen, että kyllä pari rastia tuli peesattua, eikä ollut edes aina täysin kartalla, mutta ihmeen vähän tätä tuli harrastettua.
Näin oli ensimmäinen Jukola omalta osalta takana ja oma osuus meni kyllä odotuksiin nähden paremmin kuin itsekään odotin, ja ennen kaikkea Aku sai pitkän nenän arvioidessani osuuteni loppuaikaa.
Kokemus oli upea, ja toivottavasti ei jäänyt viimeiseksi Jukolaksi. Vielä kiitos Porin Energialle, Topille ja Akulle jotka auttoivat minua edes jotenkin kartalle, ja koko hienolle porukalle!
Sen verran nälkää on että meinaan lajiin tutustua vielä paremminkin. Ja pakko myöntää että ei tämä nyt ihan homoa ole ;) Tämä laji vie sydämen.
Tässä näin lyhykäisyydessään tunnelmia märkäkorvan näkökulmasta..
NOT-OK PKS SK 2 joukkueen 3. osuuden suunnistaja Marko Toivo
