Kevätmaanantai Kiimakalliolla

Maanataiaamu oli harmaa ja hidas, kun viimein kolmannen torkutuksen jälkeen jaksoin muutakin kuin kääntää kylkeä. Sisäinen kelloni oli vielä Islannin ajassa ja se oli aivan liian vähän. Myös keli ulkona näytti islantilaiselta. Ihmiset puhuivat kuitenkin suomea ja horisontissa ei näkynyt lumipeitteistä vuorta. Oli taas aika arjen ja suunnittelutoimiston maanantaiaamun. Onneksi kuitenkin illalla odotti Kiimakallion maanantairastit Toukarissa. Voi sitä ilon ja riemun määrää jonka tulen tulen kokemaan jo legendaarisiksi muodostuneilla Toukarin rasteilla.

Kello nakutti nopeasti ja aika kului kuin siivillä ja vaikka Red Bull olikin jäänyt kaupan hyllyille, tuntui siltä kuin olisin saanut siivet. Tälläkin kertaa siivet toimivat sähköllä ja olivat Citroen merkkiset. Ensin Avokallio lastentarhaan sitten vaatteita vaihtamaan ja kiireen vilkkaa hakemaan Tuuliviiri mukaan ja matka kohti Kiimakallion kevätrasteja syksyisessä ilmassa sai alkaa.

Saavuttuamme parkkipaikalle näimme kun Kullaan Novikov kirmasi kohti K-pistettä kuin kauris kevätkiimassa. Ostimme Tuuliviirin kanssa totutusti A-Radan kartat. Edessä oli 6,3 kilometriä ja 18 rastia puhdasta nautintoa. Ilma oli kolea ja vastaan tunki pieni virkistävä kevätsade tuulineen. Kaikki lämpö joka ilmassa väreili tuli suunnistajista ja heidän uloshengitysilmastaan. Päästyämme vihdoin K-pisteelle viritin sports-trackerini iskuun ja matka kohti Kiimakalliota saattoi alkaa.

Lähdimme Tuuliviirin kanssa päättäväisesti kohti maastoa, joka pääasiassa koostui tihusta, korkeuskäyristä ja avokalliosta. Minulla oli hyvin tuoreessa muistissa iso pummini Piikkiössä viimeisellä rastilla, niinpä otimme Tuuliviirin kanssa maisemareitin rastille 1, eli kurvasimme rastin 18 kautta. Tämän spontaanin tarkkaanharkitun siirron jälkeen tulimme 1 rastille kuin juoppo telkkä pönttöön. Tästä lähdimme päättäväisesti kohti kakkosrastia. Matkalla kakkosrasille opastimme viattoman neitokaisen tahtomattamme väärille poluille. Toivottavasti neitokainen löysi kuitenkin pois metsästä turvallisesti. Sankarikaksikkomme matka kohti kakkosrastia jatkui hitaasti mutta varmasti.

Seuraavat rastit menivätkin suunnistuksellellisesti varsin mainiosti. Matkalla aina välillä myös ventovieraita opastaen jatkoimme juopon telkän taktiikalla. Rastit löytyivät hienosti, mutta vauhti oli kuin jokakesäisistä etanoiden pikajuoksukilpailuista. Rastille 6 asti homma eteni suunnitellun mukaisesti ja loukkaantumisilta vältyttiin, osin tuurin ja osin parivaljakkomme suunnattoman nopeiden ja ketterien liikeiden vuoksi.

Rasti 7 sijaitsi kauniin tiheässä solassa kahden huipun välissä. Siinä se kartan mukaan kauniisti odottelee innokasta suunnistajaa kuin kesäinen apilankukka mehiläistä. Yhä suuremmaksi käynyt ryhmämme vaelteli tiheässä metsässä rastia etsien kuin sokea mehiläinen etsiessään kukkivaa apilaa leikatulta nurmikolta. Minuuttien ja taas minuuttien kuluessa pörrääminen kävi entistä hätääntyneemmäksi, kunnes trikoo vihdoin ja viimein alkoi lukea karttaa päämäärättömän sinne tänne sinkoilemisen jälkeen. Eipä aikaakaan kuin rastilippun kuva piirtyi verkkokalvolle. Se oli kuin keskelle autiomaata ilmestynyt keidas. Tässä kohtaa palasi ilo taas metsässä taivaltamiseen. Tunsin suurta nautintoa opastaessani muutkin eksyneet lampaat turvaan.

Rastille 8 teimme loistavan etenemissuunnitelman, mikä toimi loistavasti siihen saakka kunnes laput silmillä juoksimme tietä pitkin aivan liian pitkälle. Niinpä pienellä ylpeyden nielemisellä juoksimme takaisin 5 rastilta tutulle ojalle ja jatkoimme matkaa. Rastille mennessämme sieltä pois päin tuli tyttökaksikko, jonka kanssa olimme sattuneet yhtä aikaa lähes kaikille rasteille joskin täysin eri reittejä kulkien. Tytöt huikkasivat kannustavasti pieni hymy suupielillään, että olimme menossa oikeaan suuntaan.

Rastin 8 jälkeen alkoi eteneminen saavuttaa nk. Flow-tilan ja rastit napsuivat eteen juuri suunnitelmien mukaan. Saimme tytöt kiinni ja törmäsimme jopa 5 kertaiseen Jukola-ankkuriin. Hänen sanansa paloivat tärykalvoilleni ikuisiksi ajoiksi. Epätoivon tullen voin mielessäni todennäköisesti lopun ikääni kuulla ne sanat "jos kaikki teidän joukkueesta suunnistaa yhtä hyvin, niin ei teistä 3 enempää yhteislähdössä ole". Lisäksi hän valoi uskoa noviisiankkurin mahdollisuuksiin tuossa kuninkaallisessa Jukolan Viestin ankkuriosuudessa. Kaikki meni hyvin 14 rastille asti pientä reitinvalinta kämmiä lukuunottamatta.

Rastilla 13 Tuuliviirin luottamuksen sanat saivat takapakkia rastilta 14 rastille 15 mentäessä. Rastilla 15 oli totaalinen eksyminen ja monen kymmenen minuutin pummi hyvin lähellä. Ensin hyvältä näyttänyt suunnitelma kariutui, kun tuttu tyttöduo meni meistä ohi aivan väärään suuntaan. Suunnistajien tuntema magneettinen selkäefekti veti ryhmäämme puoleensa paljon enemmän kuin kartta ja kompassi yhteensä. Tässä kohtaa hyvä rastiväli oli jo menetetty. Vielä käsittämättömämmän tilanteesta tekee se, että saatuamme itsemme kartalle, lähdin johdattamaan meitä n. 180 astetta  väärään suuntaan. Niinpä koko edellisillä väleillä keräämäni sädekehä rapistui pala palalta kuin korttitalo konsanaan. Viimein aikamme harhailtuamme kuulen metsän siimeksestä hennon äänen "Topi". Jatkan silti matkaa, kuulen saman äänen uudestaan "Topi". Suljen silmäni, muistoni pinkistä enkelistä herää, enkö sittenkään ole suututtanut suunnistusjumalia. Ovatko he sittenkin lähettäneet pinkin enkelin pelastamaan seurueemme. Lähden ääntä kohti. Verkkokalvoilleni ei suinkaan pala miellyttävää kuvaa hennon kauniista pinkistä enkelistä. Sitä vastoin rastillamme näkyy tuttu keltavihreä paita. Paitaan on pukeutuneena kiimakallion täysin nujertama toverimme Avokallio. Tutkimatomia ovat myös suunnistusjumalien tiet.

Rastit 16-18 löytyvät enemmän tai vähemmän hienosti. Ainoastaan pientä sähläystä tapahtuu matkalla viimeiseltä rastilta maaliin. Vielä pieni loppukiri ja maali. Maalissa luetuttamaan emit. Kauhun sekaisin tuntein odotan mikä on koneen tuomio. Suoritus hyväksytty, aika 2:35 ja osia. Sportstracker arpoi kuljetuksi matkaksi 8,7 kilometriä. Pikainen laskutoimitus osoittaa, että Jukolan ankkuriosuudesta on odotettavissa pitkä ja aikaavievä projekti. Mutta toisaalta onhan kaikki tämä oppia matkalla maineeseen.

Toukarin kierroksen anti oli lähes pelkästään suunnistuksellinen, joten päätin vielä seuraavana aamuna kuuden maissa käydä 7 kilsan lenkin, että kuntokin vähän kasvaisi. Mikäli isolta kirkolta selviää torstaina riittävän ajoissa pois, voi Trikoon sisäänajetun NOT-OK:n uniformun bongata torstaina Ulvilassa.

-Trikoo

Jukola lähestyy ja Kullaan Novikovin suoritustaso vakiintuu!

Osallistuin kahteen kivenkovaan rastikilpailuun avokalliomaastoissa Porin ja Ulvilan puolella tällä viikolla.

Ensimmäinen näistä sijoittui 12.5 maanantairasteihin  Pikku Rottajärvelle, josta aloitin suunnistusharrastukseni viime vuonna Hirven opastuksella. Tämä loi erittäin hyvän pohjan lähteä tavoittelemaan huippusuoritusta tutuissa maastoissa. Valitsen A-radan (6,1km) kuten kaikissa tämän vuoden tapahtumissa olen tehnyt. Tämä on laskelmoivaa suunnittelua suoritustason kohentamiseksi ennen päätapahtumaa. Lähdin matkaan kuten tavallisesti melko reippaasti ja nappasin ykkösrastin kivuttomasti siirtyen kohti kakkosrastia, joka odotti suon takana. Siirtymän aikana muistin, että sports tracker jäi laittamatta päälle ja räpläsin sen siinä matkalle online-tilaan. Siinähän kävi kuten arvata saattaa - tapahtui keskittymishäiriö ja selkeä pummi oikealle rastipisteestä. Virheen huomatessani paikansin itseni uudelleen kartalle ja sieltä numero kaksi tuli vastaan uuden suunnan kanssa. Sitten olikin koko kisan mieleenpainuvin rastiväli edessä, nimittäin nousu kallion päällä olevalle rastille. Vastaan jolkotteli ”Hirvi”, jonka pasmat sekosivat täysin minut nähdessään. Olisikohan syynä Hirven sekoilulle ollut allekirjoittaneen itsevarma ja uljaan oloinen askellus kohti päämäärää? Vaihdoimme kuulumiset ja Hirvi totesi myös, että hänen on parasta hakea allekirjoittaneen rastilta vauhtia.  Seuraavat rastit aina kasille asti menivät kivuttomasti, mutta siellä oli loppua usko alarinnerastin kanssa. Jäin kiertämään kallion päälle uskaltamatta hakeutua riittävän alas. Tämä hoitui luonnollisella tavalla, kun kaverit alkoivat pukkaamaan ohi kummaltakin puolelta alarinnettä kohti. Puhdas peesi ja rasti plakkariin. Tämän jälkeen viisi viimeistä rastia hoitui kohtuullisilla reitinvalinnoilla maaliin. Unohtamatta, että rastilla 12 tuli opastettua vanhempi herramies kartalle takaisin.

Uskallan sanoa, että Pikku Rottajärvi ei pettänyt tälläkään kerralla. Upea keli ja haastava maasto antoi enemmän kuin otti. Sijoitus puolessavälissä osallistuja joukkoa. Tulokset löydät täältä.

Jälkimmäinen viikon tapahtumista sijoittui maantieteellisesti vain muutaman kilometrin päähän Ulvilan puolelle ns. Puhjun alueelle 15.5 torstairastien tunnelmiin.  Hieno ilma, +11 astetta ja aurinko paistoi. Otin jälleen A-radan (5,9km) ja suunta aloituspaikalle. Lähtö tuli suoritettua ja selviydyin ykköselle helposti. Itseluottamus nousuun, vauhtia lisää ja ohoh väärä polku kakkoselle ja taas tähän kohtaan pummi. Takaisin kartalle pääsin kohtuullisen nopeasti ja rastin nappasin mäen päältä. Sen verran tämä jäi kalvamaan, että kolmosrastin ympärillä tuli taas pyörittyä pari ylimääräistä minuuttia. Lieneekö syynä ollut se kuuluisa itseluottamuksen romahdus edellisen virheen seurauksena?  Rauhallisesti otin suuntaa neloselle päästäen ohi pari varmempaa suunnistajaa. Selvisin sinne hyvin ja siitä aina rastille 14 asti meni mukavasti. Tämän jälkeen oli yksi rasti jäljellä ja kotimatka alkoi häämöttää.  Klassinen tunne siitä, että suunnistus on ohi ja otan tuon viimeisen tuosta noin vain, kostautui. Mikä lie aivopieru tullut, kun otin suunnan 90 astetta halutusta poiketen. Kun tämä selvisi minulle, valitsin kiertotien ja hävisin viimeisellä rastivälillä pari kolme minuuttia paremman suunnan valinneisiin.

Sijoitukset ja ajat ovat alkaneet vakiintumaan näillä kulmilla sinne puolenvälin paikkeille osallistujamäärän suhteen. Tulokset torstairasteilta täällä.

 

 

Suunnistusterveisin

Kullaan Novikov

Harmaakarhun talviunet ja suunnistuskauden keväiset alkutuulahdukset

Ja niin ovat lumet sulaneet.

Tai oikeastaan eivät ole koska lunta ei länsisuomessa ole juuri näkynyt.

Viime syksynä tulikiven katkuisten kirjoitusteni aikoihin joukkueemme teki treeni-suunnitelmia talvikaudelle. Mukana ohjelmassa olivat vähintään kerran viikossa vedettävät yhteislenkit ja jostain joukkueurheilustakin oli jotain puhetta. Muistaakseni joku irvileuka mainitsi myös jopa niinkin absurdin asian kuin lihaskuntotreenit. Allekirjoittanut lupautui Heikki "Tuuliviiri" Piisin mukaan Helsinki City Runille ja Karhuviestissä oli tarkoituksena päästä n. 4min/km vauhtiin.

Syksyn juoksutreenit päättyivät sen hetkisillä pohjilla varsin mukavasti juostuun Yyterin Piikkiin 22,5km aika 2:08:51. Vasta kipeitä polvia ihmeteltyäni (illalla piti jalat auttaa käsivoimin sekä suoraksi että koukkuun) tajusin että olin vuoden sisään juossut yhden yli 10km lenkin ja tämänkin pari viikkoa ennen kyseistä tapahtumaa.

No miten treenikausi sitten on sujunut ja missä kunnossa ollaan tällä hetkellä.

Tuon urhoollisen juoksuni jälkeen jalat ilmoittelivat vielä tovin itsestään, joten kävin lenkillä seuraavan kerran pari viikkoa myöhemmin. Tämän jälkeen olen juossut myös toisen lenkin tammikuussa. Näissä yhdistävänä tekijänä on ollut pienimuotoinen polvikipu. Kohti kevättä siirryttäessä olen yrittänyt ottaa lenkkirytmistä kiinni, mutta eihän siitä mitään ole tullut. Maksimissaan olen saanut juostua n 2km, jonka jälkeen on ollut pakko laittaa kävelyksi. Mahdottoman hyvä syy jättää muuten kaikenlainen kunnonkohoitus väliin. No tässä kohtaa laskin luikuria eli puhuin höpöjä eli valehtelin lähes kirkkain silmin. Kuntoilun puuskassa talven pimeinä päivinä kävin muutaman kerran pelaamassa tennistä ja pari viikkoa rutistin äijää kesäkuntoon vatsalihasliikkeiden ja punnerrusten avulla. Nyt ollaankin sitten muuten kunnossa.

Pikkuhiljaa on alkanut rasteilla lähes tipan linssiin tuova kipu harmittaa sen verran että kävin lääkärissä ja fysioterapiakäyntejähän sieltä tupsahti. Ja voitte saman tien heittää mielestänne ajatuksen siitä että lenkkipolulla kulutetut kilometrit ja vuodatetut hikipisarat saisivat olon tuntumaan urheilijalta. Ehei pojat ja tytöt. Mistään ei tule sitten niin huippu-urheilijamainen kuin siitä kun fysioterapeutti vetää kinesio-teipit kinttuun. Jo oli komia fiilis tulla hieman nilkuttaen ja teipit jalassa lääkäritalolta pois. Ei mulla varsinaisesti silloin kipu muuten kävelyä haitannut, mutta kun teipit vetää pohjois-euroopan karvaisimpiin jalkoihin niin JUMANKAUTA. Kiukulla ajattelin että no kai näistä sitten jotain apua on. Yöllä kuitenkin heräsin tunteeseen joka vastasi ehkä 100x hidastettuna tehtävää karvanpoistoa ja teipit lähti. Ja huippu-urheilijamainen olo myös.

Muutaman kerran olen käynyt myös kipeän kinttuni kanssa rasteja käytännössä kävelemässä läpi ja usko suunnistustaitoihin on ollut jo lähes jäätävä. Ja ilmeisesti taitoa on, mutta ei vauhdin kera, Nyt kuitenkin olen rullaillut kuulkaas PILATES-rullan kanssa reisiä auki ja ilmeisesti siitä on jotain apua ollutkin. (Tuo myös huippu-urheilijamaista fiilistä) 

Kävin myös joukkuetovereiden "Trikoo" Levomaan ja "Tuuliviiri" Piisin kanssa Ulvilassa kipittelemässä. Juoksin melko onnistuneesti pitkin pusikoita noin puolet matkasta (5km), mutta sitten meni kaikki jalan tuoman harmistuksen takia ketuilleen. Ajattelin lopettaa sen suunnistuksen siihen , mutta kartta kädessä roikkuen ja kompassilla suurinpiirtein rasteja kohti meiningillä nilkuttelin reitin loppuun. Yksinäisen miehen epätoivoa ei voi mikään parantaa yhtä hyvin kuin ihan mitäänsanomattoman räpeltämisen jälkeen ottaa vielä kiinni joukkuetoverin. Tuo kyseinen oli "Trikoo". "Tuuliviiri" oli mennyt menojaan. Toki vielä masennusta ylläpitääkseni tein lopussa puolen tunnin pummin ja viimeisten joukossa hiippailin autolleni. Tai siis en varsinaisesti hiippaillut. Vedin viimeisellä parilla rastivälillä lähes pohja-ajat vaikka koipi kiukuttelikin. Tämä nopea suoritus tosin johtui siitä että olin tuota isoa pummia tehdessäni jo etukäteen kartoittanut nämä kaksi viimeistä rastia.

Ja loppukaneettina alussa kertomieni tavoitteiden toteutumisesta seuraavaa. 

En ole vuosiin ollut näin huonossa kunnossa. Itseluottamus onnistuneeseen suunnistussuoritukseen karisi viimeistään Ulvilassa ja jalkakaan ei ole vielä kunnossa. Jos jotain positiivista hakee niin ylettömästä karamellien ja muun roskaruoan syömisestä huolimatta saatan näyttää kuitenkin lähes huippu-urheilijalta tai no ainakin urheilijalta, tai no urheilijalta joka ei ole urheillut aikoihin tai oikeastaan ikinä ja syö roskaruokaa muttei muuten vaan liho ihan kauheasti tai lihoo mutta vaan mahan kohdalta. Ja toisaalta ei meidän tavoite ole pärjätä vaan näyttää hyvältä. Eli tavoitteessa ollaan, melkein.

-Harmaakarhu

Road to Piikkiö

Matkani kohti RastiPiikkiön 10-Vuotisjuhlakisaa alkoi henkisesti jo maaliskuun lopulla seuramme saatua kutsun sosiaalisen median välityksellä kyseiseen tapahtumaan. Kutsu oli laadittu tavalla, joka immarreli juuri oikeita osia aivoistani. Näin ollen oli alusta asti selvää, että tavalla tai toisella tulen kyseiseen tapahtumaan osallistumaan. Ovathan kilpailut myös tärkeä etappi matkalla kohti Vehmersalmen keskikesän juhlaa. Mikä parasta kilpailut sattuivat olemaan juuri 41 päivää ennen Jukolaa. Kaikkihan tietävät, että juuri 41 päivän krouvi on hyvin merkityksellinen urheilijan kunnon ajoituksen kannalta. Tai jos kaikki eivät tiedä niin minä ainakin tiedän.

Huonot suoritukset edellisillä rasteilla olivat saaneet minut epäilemään omia taitojani ja itseluottamukseni vaelteli jossain Mariaanien Haudan syvyyksissä tai jopa alempana. Itseluottamukseni kohottamiseksi valjastin viime viikon torstaina Pori Energian sähköisen auton ja karautin kakkostietä pitkin kohti Honkalan urheilukeskusta Harjavallassa. 

Sähköauto ja mahakas suunnistaja Harjavallassa.

Oli taas vuorossa rastit armaassa synnyinkaupungissani Harjavallassa. Mieleeni tulvi lapsuudessani kovasti ihannoimani laulun Oi Kallis Suomenmaa biisin sanat ja melodia lapsenomaisesti  "Oi hannis hummemmaa hun hottiehi huohu..". Onneksi pääsin tämän nostalgisuuden aiheuttaman tunnekuohun yli ja lähdin ostamaan karttaa ja ilmoittamaan juhlallisesti seuramme nimeä Vallan Suunnan torstairastien tietojärjestelmään. Aikansa tietokone huikean seuramme nimeä vastusti, mutta kyllähän tietokonekin joutui seuran nimen edessä nöyrtymään. Varsin itsekseni kaikessa hiljaisuudessa taivaltamani 5,5 kilometriä pitkä B-Rata sujui suunnistuksellisesti varsin hyvin lukuunottamatta 4 rastin muutaman minuutin pummia, jossa melkein ajauduin kartan ulkopuolelle. Yhtä kaikki kovia kokenut itseluottamukseni nousi pikku hiljaa kohti merenpintaa kotikaupunkini kangasmetsissä. Ainoastaan varsin olematon juoksukuntoni jäi pahasti huolestuttamaan.

Merkittävän itseluottumuksen nousun ja aurinkoisen kevätsään saama innostus ajoi tällä kertaa sähköisen orini ja minut Noormarkkuun, jossa vuorossa oli Rastikarhujen järjestämät maanantairastit. Liian innokas suunnistajaraakile, lämmin kevätsää, tavallisuudesta poikkeava mittakaava, 4,2 kilometriä pitkä rata ja 17 rastia. Eihän tästä sopasta voi syntyä katastrofia kummempaa. Alku etenikin hienosti ja nopeasti kartan mukaan (tässä vaiheessa ei suinkaan vielä harmaat aivosoluni pystyneet tietenkään käsittämään, että minä en ollut saanut Flashin kaltaisia nopeudenlahjoja muutamassa päivässä vaan mittakaava kartassa oli 1:5000 ei 1:10 000). Kolmosrastilta pahasti ohi ajettuani tämäkin totuus viimein valkeni. Loppumatkan taitoin niin lujaa kuin voimani antoivat myöden. (koko matkan keskisyke yli 160).

Saavuin kaikkeni antaneena reilun tunnin metsässä juoksemisen jälkeen autolle, jossa emittini luetaan. Tällöin kuulin koneellisen ja kylmän äänen läppärin kaiuttimista toistavan jokaisen suunnistajan lempivärssyä, joka menee osimoilleen näin "LEIMAUSVIRHE". Tämä yksittäinen sana sai heti väsyneen harmaat ja siitepölyä punasolujen sijaan sisältävät aivosoluni kieltämään kaiken. "Aivan varmasti leimasin kaikki rastit" lause pääsi kuivuneilta huuliltani, vaikka en edes tajunnut puhuvani. Siinä autossa viaton tyttö sitten hätääntyneenä sanoi minulle, että tästä puuttu rastin 16 leima. Katson karttaa, silmieni aivojen näkökeskukseen toimittama ärsyke saa huulieni välistä tulevan ilman väreilemään edeleen sillä tavalla että korvani kuulevat viestin "kyllä mää ton leimasin". Autossa oleva tyttö lupasi selvittävänsä asian. Niinpä minä alan valumaan pikku hiljaa häntä koipien välissä kohti Hirveä ja Kullaan Novikovia. Vieläkään en suostu itselleni myöntämään tehneeni virhettä, mutta istuessani autoon, alkaa kauhea ajatus hiipiä päähäni "katsoin karttaa huolimattomasti ja juoksin 15-rastilta suoraan 17-rastille. Tässä sitä ollaan, Jukolaan on enää reilu kuukausi, Piikkiöön alle viikko ja jo toinen hylsy tähän kevääseen.

Vapunaaton jälkeinen aamu valkeni sekä pään sisällä että ikkunan ulkopuolella varsin "vappumaisesti". Ulkona oli koiranilma ja suussa kissankakka. Onneksi sentään Vapunpäivä torstairastit Ulvilan FK-radalla alkoivat vasta klo 17:00. Tähän mennessä sekä koiranilma ulkona että kissankakka suussani olivat vain enää etäinen muisto. Lähdimme Tuuliviirin kanssa kohti Ulvilaa ja päätimme matkalla että A-rata otetaan kunhan se on vaan alle 8km. Niimpä otimme molemmat A-radan ja jälleen kerran allekirjoittanut sähläsi muutamassa paikassa oikein urakalla. Luulin jopa eksyneeni kerran tai kaksi, mutta jälkeenpäin minulle selvisi, että en oikeastaan edes ollut eksyksyksissä. Kovin mieltäylentävä kokokemus tuollainen. 15 rastin ja 6,6 km rataan kului sellainen liki standardiksi muodostunut vajaa pari tuntia. Mukaan mahtui pari katastrofipummia ja lievä Rottajärvi dèjà-vu. Mutta yhtä kaikki kaikki rastit löytyivät ja tulos oli tilastokelpoinen. Kenraaliharjoitusena Piikkiölle suoritus ei silti liikoja lupaillut. Ehdeimme kuitenkin Tuuliviirin kanssa poseerata hyvän tarkoituksen vuoksi.

We Say NoToRacism

Koitti toukokuun ensimmäinen sunnuntaiaamu, heräsin tapani mukaan aivan liian aikaisin, keitin kahvin ja pakkasin mukaani tarvittavat tavarat. Tämän jälkeen lähdimme Avokallion kanssa kohti RastiPiikkiön 10-vuotisjuhlakilpailuita. Koska olemme ainakin vielä virallisestikin "epäsuunnistusjoukkue", emme pystyneet osallistumaan kuin pelkästään kuntosuunnistukseen. Tavoitteenamme tällä matkalla oli vakoilla salaa kovimpia kilpakumppaneitamme Jukolassa, mutta jostain meille tuntemattomasta syystä niin Haldenin kuin Kalevan rastin suunnistajat pysyivät poissa 5,1 kilometrin kuntoradalta (liekö joku vuotanut tiedon meidän osallistumisestamme heille). Kartoitimme kuitenkin monien tulevien kilpakumppaneidemme kisa-asustusta ja voin sanoa edelleen, että meidän asumme on tyylikkyydessään aivan ylivoimainen.

Kilpailukeskusella (tai sen vieressä) maksoimme karttamme ja rekisteröimme emittimme. Tämän jälkee huippuunsa viritettyt sunnistajan prototyyppimme siirtyivät rauhallisesti kävellen kohti n. 2300 metrin päässä sijaitsevaa lähtöpaikkaa. Päädyimme siihen, että minä lähden matkaan ennen ja Avokallio kirmaa Kuoppajärven kallioille hieman minun jälkeeni. Tämä oli viimeinen kerta ennen maalia kuin törmäsin häneen.

Liekö syynä ollut päivälähtö tai mikä, mutta heti lähdössä tuntui varsin hyvältä ja energiseltä. Näimpä lähdin rastilta toiselle ja sitten kolmannelle ja tuntui että homma sujui kuin tanssi Jorma Uotiselta. Tuntui, että olin hyvin kartalla koko ajan ja jollain käsittämättömällä tavalla kaiken sen mäen, kallion, tihun ja kaatuneiden puiden keskellä löysin juostavaa baanaa, jossa pääsin etenemään jopa yllättävän hyvää vauhtia. Ensimmäinen varsinainen pikku virheeni sattui rastilla 8, kun tulin siitä vähän ohi. Onnekseni törmäsin kallioilla muihin suunnistajiin ja näin ollen rasti paljasti sijaintinsa. Suorittaminen jatkui vahvana vielä rastille 12 asti. Tässä vaiheessa tunsin olevani vaipumassa extaasiin, sillä niin hyvin oli matka sujunut olosuhteet huomioiden. Jo pelkästään sen, että keskellä metsää alkaa Ismo Alanko soimaan päässä, pitäisi olla merkki siitä että veri ei enää kulje päässä vaan kaikki on pakkutuneena jänteviin jalkoihini.

Rastille 13 tullessani oli merkit aivojen verenkierron vajeesta nähtävissä jo suunnistuksen tarkkuudessa. Tulin nimittäin isoimman osan rastivälistä 12-13 puolittain nelivetoa ja osin täysin hämärän rajamailla "juosten". Niinpä rastiympyrään tullessani leimasin ensin väärän rastin (koodi 118, oikea koodi oli 119). Onneksi sentään oli yksi yksinäinen verisolu eksynyt aivoihin ja ymmärsin tämän. Niinpä onnistuin hankkimaan leiman myös oikealta rastilta. Rastille 14 mennessä oli ilmeisesti "Extaasista" johtuvat hallusinaationi käyneet jo niin voimakkaiksi, että en edes itse pysty gps-jäljestäni järkeilemään miksi olin kulkenut niin pahasti harhaan ja joka puolelle. Toivoa sopii etten ollut kuitenkaan riisunut vaatteitani ja alkanut tanssimaan sadetanssia paikallisen puuvajan pihassa. Skenaario on täysin mahdollinen, sillä en oikeastaan vieläkään muista kyseisestä pätkästä yhtään mitään. 

Muistini palailee pätkittäin ilmeisesti sykkeeni palautuessa lähelle normaalia. Niinpä pystyin edes etäisesti järkevää reittiä kulkemaan viimeiselle 15:sta rastista. Tästä eteenpäin en taaskaan osaa sanoa, mitä varsinaissuomalaisen sienen itiöitä mahdoin hengittää, sillä viimeisiin 350 metriin rastilta 15 maalirastille sain kulumaan aikaa yli 16 minuuttia ja jälleen kerran parit ekstraleimaukset. Ilmeisesti hengittämäni itiöt aiheuttavat ensioireinaan kartanluvun vakavaa heikkenemistä sekä ilmansuuntien sekoamista ja hallusinaatioita. Pääsin kuitenkin maaliin totaalisen sekavana ja kaikkeni antaneena ja itselleni hyvin kiukkuisena.

Yhteenvetona kuitenkin voitaneen todeta, että kilpailut olivat loistavasti järjestetyt, rata oli mielenkiintoinen ja haastava. Lisäksi jos ja kun haluan hakea positiivisia puolia suorituksesta, niin 13/16 rastia paketti pysy ihailtavan hyvin kasassa. Olin jopa 13 rastilla kokonaiskisan sijalla 6 (15 pääsi maaliin hyväksytysti). Suurimapana oppina matkasta on se, että vaikka on suunnistus mennyt hienosti ja olet väsynyt ja tyytyväinen, niin et voi antaa tyytyväisyyden vallata mieltäsi, sillä jos niin teet niin suunnistusjumalien kosto on hirmuinen. 

Tulokset ovat nähtävissä täällä ja rastiväliajat täällä.

Eilen olin sitten palauttavalla 5,6km reitillä Ahlaisissa. Siitä ei liene muuta kerrottavaa kuin että kauan meni taas ja kaikki rastit löyty. Lisäksi mainitsemisen arvoinen rastinotto rastilla 11, kun tulin tyylillä alas 4m jyrkänteeltä (hallitusti). Nyt jännityksellä kohti seuraavia rasteja ja Jukolaa.

-Trikoo