Keskiviikkorastit Raumalla

Eilen olin Raumalla rasteilla. Yyterin reissusta oppineena otin lähdön oikein tarkasti. Ensimmäistä rastia piti vähän hakea, mutta olin kuitenkin kartalla ja se löytyi. Samoin kakkonen ja kolmonen. Neloselle mennessä olin lähteä väärään suuntaan, mutta onneksi maltoin pysähtyä ja katsoa karttaa vielä uudelleen. Nelosen löytämisessä vähän auttoi kuhina rastin ympärillä. Vitosrastille pitikin matkata märkää avokalliota pitkin. Kauempana näin pari muutakin suunnistajaa ja se valoi uskoa siihen, että oikealla suunnalla olin ja olinkin. Suunnistusta hankaloitti se, että joka paikassa oli vain kalliota, ei mitään selviä kiintopisteitä ja polkuja triplasti enemmän kuin kartalla. Sama ongelma oli oikeastaan melkein koko reitillä.

Kutoselle mennessä pääsin ensimmäistä kertaa neuvomaan toista suunnistajaa, että missä hän on. Se oli mukavaa! Ja vielä, kun oikeasti tiesin, että missä oltiin. Kutosrastia sai myös pyöriä ja hakea, mutta kun vain päättäväisesti luotti kompassiin, niin tulostakin tuli. Seiskarastille mennessä en löytänyt oikeaa polkua ja kävin lähellä nelosta, josta löysin itseni kartalta ja otin vauhdin. Kompassilla pääsi hienosti suuntimaan suoraan, mutta tarkemmin ajatellen olisi ollut parempi mennä polkua pitkin vähän pidemmälle. Sielläpä nimittäin rämmin puolisoisessa upottavassa sammaleessa. Lenkkarit hörppäsivät paristi vettä ja housut olivat liimaantuneet jalkoihin kiinni, karttakin alkoi olla muovista huolimatta ihan märkä. Mutta seiskakin löytyi.

Kasille päätin mennä taas polkua pitkin. Ilmeisesti missasin yhden polun pään ja ihan hukassa olin. Katsoin kelloa, että nyt ollaan jo Yyterin ajoissa ja kolme rasti on vielä hukassa. Onneksi yksi mies näytti loikkivan vähän kauempana ja lähdin siihen suuntaan, siellähän kasi olikin. Matkalla olin jälleen pulahtanut pari kertaa nilkkoja myöten ja kaatunut kerran, olo oli kuin uitetulla koiralla. Ysirastia en ikinä löytänyt. Luulin olevani menossa sinne, mutta vastaan ei tullut isoa sähkölinjaa vaikka piti. Sen sijaan tuli vastaan toinen suunnistaja, joka näytti kartasta minun olevan lähellä sitä seiskarastia. Olin jossain vaiheessa onnistunut kääntymään väärään suuntaan. Sanoin tälle kaverille, että mä kyllä luovutan. Hän lupasi ilmoittaa maalissa, että minua ei tarvitse lähteä etsimään. Siitäpä lähdin talsimaan kohti maantietä. Edessä oli pihoja, mutta asiaan kuuluvasti ne kyllä kiersin metsänreunoja myöten. Sitten tulin maantielle, katsoin navista, missä olen ja soitin appiukon hakemaan. Maalissa olin yhtä aikaa sen kaverin kanssa, joka oli ilmoittanut, etten tule. Leimasin kuitenkin itseni ilman viimeisiä rasteja. Seuraavalla kerralla otan vain kolmen kilsan matkan, kun näyttää noita kilsoja tulevan vähän reilummasti… 

Suvi "Suojuotti" Korjonen

Vapunaatto Yyterissä

Päätin viettää vappuaattoni Yyterin metsissä. Olisi ehkä pitänyt suunnitelmissanikin vain käväistä siellä, mutta kuluihan siellä aika mukavasti. Valitsin viiden kilsan matkan, että pääsin testaamaan Jukolan matkaa samalla. Uskoin kaiken muun sujuvan, mutta olin epävarma, miten selkä kestää juoksua vaikka tuettuna olikin. Lähtöleimaus ja vauhdilla matkaan! Polkua pitkin katsoin kartasta parhaan reitin olevan. Siitä siis vain mäkeä ylös. Reittivalinta ei epäilyttänyt yhtään, kunnes eteen tuli mökkejä. Kartan mukaan ykkösrastille mennessä ei pitäisi kyllä taloja tulla vastaan, vasemmalle kyllä piti jäädä. Siinä pyörin ja pohdin ja tutkin karttaa. Aikaa kului, kun päätin lähteä ensin tuonne ja sitten tänne ja takaisin tuonne. Lopulta näin toisen suunnistajan ja kysyin häneltä missä olin… lähellä rastia 7, just. Tiesin mistä olin tullut, joten päätin lähteä takaisin lähtöpisteeseen. Siinä sitten katsoin karttaa uudelleen, enkä mitenkään voi ymmärtää, miten alunperinkään onnistuin lähtemään aivan väärään suuntaan! Kaiken lisäksi hoksasin hyvin nopeasti, että ykkösrastihan on aikalailla samassa paikassa, kuin syksyn ensimmäisessä suunnistuksessa. Usko olisi varmasti loppunut, mutta vanhastaan siis tiesin, mistäpäin hakea. Lopulta ykkönen löytyi. Sitten kohti kakkosta.

Siinä saikin taas pyöriä. Katsoin kelloa ja totesin olleeni matkalla jo tunnin, eikä kakkosta tahtonut löytyä. Mielessäni ajattelin, että haen nyt vain sen kakkosen ja palaan takaisin ja luovutan. Heti tuon ajatuksen jälkeen kakkonen löytyikin. Ajattelin, josko nyt kuitenkin koittaisi vielä sitä kolmostakin, kun lähtöaikaakin oli vielä vähän jäljellä, enkä ehkä ollut viimeinen metsässä. Tunnistin ongelmakseni kompassin laiminlyönnin. Mukana se toki oli, ja suunnattunakin, mutta enhän sitä sitten niin hyvin totellutkaan, polkuja pitkin on niin mukava kulkea. Kakkoselta lähtiessä päätin uskoa kompassia ja kolmonen löytyikin helposti. Samoin nelonen, vitonen ja kutonen. Jotain pientä hyörintää toki jokaiselle rastille tuli, mutta ei mitään radikaalia mokaa. Sitten pitikin löytää se seiska-rasti, jonka liki olin jo heti alussa käynyt. Sekin löytyi pienellä haulla. Viimeinen rasti olikin sitten mukavasti dyyneillä ja kuopassa. Alkoi jo nuo alun mutkat ja ylimääräiset lenkit tuntua jaloissa, joten hiekalla kulkeminen ei ihan hirveästi olisi kiinnostanut. Yhteistyössä yhden naisen kanssa rastia etsimme. Toinen katsoi toisesta kuopasta ja toinen toisesta. Lopulta rasti löytyi ja sitten piti enää päästä maaliin.

Se tunne, kun pääsee hiekkarannan loppupäähän ja edessä näkyy vain pystysuoraa mäkeä, jalat on väsy ja harmitus ajankulumisesta suuri… ei auttanut kuin kavuta, vaikka päässä humisi. Iloisesti maalissa toimitsija otti vastaan ja kysyi ”oliko kiva reitti?” Positiivista kuitenkin oli, etten ollut viimeinen metsässä. Vielä odotettiin yhtä poikaa ja miestä, jotka olin nähnyt matkalla vitoselle. Eivät siis olleet enää kaukana (ehkä) hekään. Sen verran jäi harmittamaan, että ei tämä vielä tähän jäänyt.

Suvi "Suojuotti" Korjonen