Yksi asia johti toiseen ja pari vetäytyi muista juhlijoista syrjemmälle metsikön suojaan. Martta koki mielessään uudelleen nuo 50 -vuoden takaiset tunteet. Dyynit näyttivät aivan samoilta kuin silloin...mitä nyt! Metsästä kuuluva valtaisa ryske sai Martan heräämään ajatuksistaan. Tuleeko sieltä hirvi vai peräti ilmestyskirjan peto? Hetki hetkeltä lähestyvä meteli sai Martan värismään kauhusta. Jokin suuri lähestyi dyyneiltä johtavan polun suunnasta.
Musta hahmo välähti männynrunkojen välissä. Sydän pamppaillen Martta seurasi hahmon lähestymistä. Hahmon askelluksessa oli jotain jumalallista. Vaaleat, tuulessa vapaana lepattavat, hiukset ja määrtietoinen katse jäänsinisissä silmissä. Atleettisen lihaksikas, lähes veistosmainen, rintakehä verhottuna mustaan tuulipuvuntakkiin. Kuin antiikin Promotheus joka varasti jumalten tulen ihmisten käytettäväksi ajatteli Martta mykistyneenä.
Hahmo ohtti Martan muutaman metrin päästä suomatta katsettakaan maassa kykkivälle vanhukselle. Noin sadan metrin päässä hahmo pysähtyi kuin näkymättömän seinän pysäyttämänä. Aivan kuin jokin salainen magneettikenttä olisi pysäyttänyt sankarimme matkanteon.
Ilmassa hahmon yläpuolella kolme tummanpuhuvaa johtoa ylitti polun jota hahmo oli matkannut. Hahmo katsoi kädessään olevaa karttaa epäuskoisen näköisenä. Jumalallisuus karisi hahmon yltä kuin neulaset joulukuusesta loppiaisena. Hartiat painuivat kyyryyn ja tuskainen katse kohosi kohti korkeusia. "Miksi, miksi..." kuuli Martta hahmon valittavan hiljaisella äänellä. Sitten hahmo viskasi kädessään toimettomana olleen kompassin tulosuuntaansa, kohotti nyrkkinsä taivasta kohden ja päästi suustaan katkeamattoman kirosanojen tulvan. Epämääräisestä kirouksesta Martta erotti ainoastaan toivomuksen ratamestarin joutumisesta Molkin kitaan.
Martta oli jo menettänyt kiinnostuksena kurjaan hahmoon sen palatessa omia jälkiään takaisinpäin uikuttaen kuin piesty koira. Nöyryytetty hahmo poimi kompassinsa mättäiköltä ja katosi hiljaisena mäntyjen väliin. Tätä Martta ei kuitenkaan enään nähnyt vaan hänen ajatuksensa olivat palanneet kesään -65 ja Paavon vahvoihin käsivarsiin heidän kaatuessaan dyynien syleilyyn. Vanhat ryppyiset kädet jatkoivat loputonta tointaan sinisten marjojen parissa.
Suurinpiirtein näin alkoi allekirjoittaneen maanantairastisuoritus Yyterissä 12.8. Ykkösrastikin löytyi lopulta pienen harhailun jälkeen ja suunnistuskin alkoi kulkemaan jopa odotettua paremmin. Ilmassa leijui kuitenkin jumalallinen läsnäolo joka tiivistyi rastivälille 7-8. Seuraavassa lyhyt kertaus tuon myyttisen retken tapahtumista.
"Kuin kone" ajattelin saapuessani rastille numero 7 joka sijaitsi ison kiven viressä ojan risteyksen läheisyydessä. Suunnistus oli ykkösrastin karkeaa pummia lukuunottamatta suojunut jopa loistavasti. Nopea leimaus ja kartan luku seuraavalle rastivälille. "Hmm..., ei polkulinjaa, eikä oikein mitään muutakaan" ajattelin ja väsyneet harmaat aivosolut löivät tyhjää. Suunnallako tästä olis lähdettävä? Ilma tuntui tiivistyvän ja tajunnan taso häilyi. Ylikovaa juostu rastiväli vaati veroaan ja suunnitelmaa seuraavalle rastivälille ei tahtonut syntyä. Silloin puuttui peliin jumalallinen johdatus.
Hiljaa, aivan varkainen, oli rastille saapunut metsänneito, suorastaan seireeni joka nopean leimauksen jälkeen otti määrätietoisen suunnan lounaaseen. Sisälläni heräsi alkukantainen vaisto, vaisto joka on saanut alkunsa Väinämöisen kohdatessa ihanaisen Ainon metsässä. Jokaiseen suomalaisen miehen geeniperimään on tuo vaisto kirjoitettu isoilla kirjaimilla enkä minäkään voinut sitä vastustaa vaan otin suunnaksi tuon Rastikarhujen edustusasuun verhotun
Metsä ryskyi jahdatessani tuota nuorta impeä yyterin harjujen yli. "Kuin Apollon ja Dafne" ajattelin, mutta todellisuudessa näytin varmasti enemmänkin pukinjalkaiselta Satyyrilta kuin kreikkalaiselta jumalata raivetessani tietäni läpi pusikkojen äänekkäästi puuskuttanen.
Haaveiluni kreikkalaisesta mytologiasta katkesivat väkivaltaisesti mätkähdettyäni naama edellä turpeeseen. Hetken hengähdystauon vietettyäni nostin kasvoni maasta ja pyyhin enimmät hiekat silmistäni. Olin varma siitä että suunnistusmuusani oli kadonnut tavoittamattomiin, mutta olin väärässä. Kaukana, juuri ja juuri näkökyvyn rajoilla erotin kauniin hahmon seisomassa suuren kiven vierellä. Hahmon vierestä loisti virvatulen lailla valko-oranssi lippu. Olin saapunut rastille nro 8.
Vaikka loppusuunnistus sujuikin vähemmän mytologisissa merkeissä, olkoon tämä teille opiksi: "Jos metsään tahdot mennä nyt niin takuulla yllätyt..."
-Aku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti