Keskiviikkorastit Raumalla

Eilen olin Raumalla rasteilla. Yyterin reissusta oppineena otin lähdön oikein tarkasti. Ensimmäistä rastia piti vähän hakea, mutta olin kuitenkin kartalla ja se löytyi. Samoin kakkonen ja kolmonen. Neloselle mennessä olin lähteä väärään suuntaan, mutta onneksi maltoin pysähtyä ja katsoa karttaa vielä uudelleen. Nelosen löytämisessä vähän auttoi kuhina rastin ympärillä. Vitosrastille pitikin matkata märkää avokalliota pitkin. Kauempana näin pari muutakin suunnistajaa ja se valoi uskoa siihen, että oikealla suunnalla olin ja olinkin. Suunnistusta hankaloitti se, että joka paikassa oli vain kalliota, ei mitään selviä kiintopisteitä ja polkuja triplasti enemmän kuin kartalla. Sama ongelma oli oikeastaan melkein koko reitillä.

Kutoselle mennessä pääsin ensimmäistä kertaa neuvomaan toista suunnistajaa, että missä hän on. Se oli mukavaa! Ja vielä, kun oikeasti tiesin, että missä oltiin. Kutosrastia sai myös pyöriä ja hakea, mutta kun vain päättäväisesti luotti kompassiin, niin tulostakin tuli. Seiskarastille mennessä en löytänyt oikeaa polkua ja kävin lähellä nelosta, josta löysin itseni kartalta ja otin vauhdin. Kompassilla pääsi hienosti suuntimaan suoraan, mutta tarkemmin ajatellen olisi ollut parempi mennä polkua pitkin vähän pidemmälle. Sielläpä nimittäin rämmin puolisoisessa upottavassa sammaleessa. Lenkkarit hörppäsivät paristi vettä ja housut olivat liimaantuneet jalkoihin kiinni, karttakin alkoi olla muovista huolimatta ihan märkä. Mutta seiskakin löytyi.

Kasille päätin mennä taas polkua pitkin. Ilmeisesti missasin yhden polun pään ja ihan hukassa olin. Katsoin kelloa, että nyt ollaan jo Yyterin ajoissa ja kolme rasti on vielä hukassa. Onneksi yksi mies näytti loikkivan vähän kauempana ja lähdin siihen suuntaan, siellähän kasi olikin. Matkalla olin jälleen pulahtanut pari kertaa nilkkoja myöten ja kaatunut kerran, olo oli kuin uitetulla koiralla. Ysirastia en ikinä löytänyt. Luulin olevani menossa sinne, mutta vastaan ei tullut isoa sähkölinjaa vaikka piti. Sen sijaan tuli vastaan toinen suunnistaja, joka näytti kartasta minun olevan lähellä sitä seiskarastia. Olin jossain vaiheessa onnistunut kääntymään väärään suuntaan. Sanoin tälle kaverille, että mä kyllä luovutan. Hän lupasi ilmoittaa maalissa, että minua ei tarvitse lähteä etsimään. Siitäpä lähdin talsimaan kohti maantietä. Edessä oli pihoja, mutta asiaan kuuluvasti ne kyllä kiersin metsänreunoja myöten. Sitten tulin maantielle, katsoin navista, missä olen ja soitin appiukon hakemaan. Maalissa olin yhtä aikaa sen kaverin kanssa, joka oli ilmoittanut, etten tule. Leimasin kuitenkin itseni ilman viimeisiä rasteja. Seuraavalla kerralla otan vain kolmen kilsan matkan, kun näyttää noita kilsoja tulevan vähän reilummasti… 

Suvi "Suojuotti" Korjonen