Vapunaatto Yyterissä

Päätin viettää vappuaattoni Yyterin metsissä. Olisi ehkä pitänyt suunnitelmissanikin vain käväistä siellä, mutta kuluihan siellä aika mukavasti. Valitsin viiden kilsan matkan, että pääsin testaamaan Jukolan matkaa samalla. Uskoin kaiken muun sujuvan, mutta olin epävarma, miten selkä kestää juoksua vaikka tuettuna olikin. Lähtöleimaus ja vauhdilla matkaan! Polkua pitkin katsoin kartasta parhaan reitin olevan. Siitä siis vain mäkeä ylös. Reittivalinta ei epäilyttänyt yhtään, kunnes eteen tuli mökkejä. Kartan mukaan ykkösrastille mennessä ei pitäisi kyllä taloja tulla vastaan, vasemmalle kyllä piti jäädä. Siinä pyörin ja pohdin ja tutkin karttaa. Aikaa kului, kun päätin lähteä ensin tuonne ja sitten tänne ja takaisin tuonne. Lopulta näin toisen suunnistajan ja kysyin häneltä missä olin… lähellä rastia 7, just. Tiesin mistä olin tullut, joten päätin lähteä takaisin lähtöpisteeseen. Siinä sitten katsoin karttaa uudelleen, enkä mitenkään voi ymmärtää, miten alunperinkään onnistuin lähtemään aivan väärään suuntaan! Kaiken lisäksi hoksasin hyvin nopeasti, että ykkösrastihan on aikalailla samassa paikassa, kuin syksyn ensimmäisessä suunnistuksessa. Usko olisi varmasti loppunut, mutta vanhastaan siis tiesin, mistäpäin hakea. Lopulta ykkönen löytyi. Sitten kohti kakkosta.

Siinä saikin taas pyöriä. Katsoin kelloa ja totesin olleeni matkalla jo tunnin, eikä kakkosta tahtonut löytyä. Mielessäni ajattelin, että haen nyt vain sen kakkosen ja palaan takaisin ja luovutan. Heti tuon ajatuksen jälkeen kakkonen löytyikin. Ajattelin, josko nyt kuitenkin koittaisi vielä sitä kolmostakin, kun lähtöaikaakin oli vielä vähän jäljellä, enkä ehkä ollut viimeinen metsässä. Tunnistin ongelmakseni kompassin laiminlyönnin. Mukana se toki oli, ja suunnattunakin, mutta enhän sitä sitten niin hyvin totellutkaan, polkuja pitkin on niin mukava kulkea. Kakkoselta lähtiessä päätin uskoa kompassia ja kolmonen löytyikin helposti. Samoin nelonen, vitonen ja kutonen. Jotain pientä hyörintää toki jokaiselle rastille tuli, mutta ei mitään radikaalia mokaa. Sitten pitikin löytää se seiska-rasti, jonka liki olin jo heti alussa käynyt. Sekin löytyi pienellä haulla. Viimeinen rasti olikin sitten mukavasti dyyneillä ja kuopassa. Alkoi jo nuo alun mutkat ja ylimääräiset lenkit tuntua jaloissa, joten hiekalla kulkeminen ei ihan hirveästi olisi kiinnostanut. Yhteistyössä yhden naisen kanssa rastia etsimme. Toinen katsoi toisesta kuopasta ja toinen toisesta. Lopulta rasti löytyi ja sitten piti enää päästä maaliin.

Se tunne, kun pääsee hiekkarannan loppupäähän ja edessä näkyy vain pystysuoraa mäkeä, jalat on väsy ja harmitus ajankulumisesta suuri… ei auttanut kuin kavuta, vaikka päässä humisi. Iloisesti maalissa toimitsija otti vastaan ja kysyi ”oliko kiva reitti?” Positiivista kuitenkin oli, etten ollut viimeinen metsässä. Vielä odotettiin yhtä poikaa ja miestä, jotka olin nähnyt matkalla vitoselle. Eivät siis olleet enää kaukana (ehkä) hekään. Sen verran jäi harmittamaan, että ei tämä vielä tähän jäänyt.

Suvi "Suojuotti" Korjonen