Varhainen nivelrikko Kivialhossa
Uudenvuodenaaton jälkeinen päivä, semikrappe, kirpakka
tammikuun perjantai: ilma tuntuu kuin -10 asteelta. Mistä hiton Jäämereltä tää tuuli on tänne tiensä löytänyt? Mä haluan sittenkin kotiin. Mikäpä sen parempi aika
lähteä metsästämään rastilippuja Nakkilaan Jumalan selän taakse.
Mulla on päällä enemmän vaatteita kuin koskaan aikaisemmalla
metsäreissulla. Silti autosta ulos astuminen tuntuu jäätävältä kidutukselta.
Tahtomaton reaktio vetää hartiat lysyyn suojaamaan mukamas päätä kylmyydeltä
iskee välittömästi. Köpöttelen lähtöpaikalle kuin varhaisen nivelrikon saanut nastarit
hyisellä asfaltilla napisten. Näen tämän luontevan suunnistajamaisen olemukseni
ja useamman kuukauden aikana tyylikkäästi tanakoituneen vartaloni peilikuvan laskettelukeskuksen
ikkunoista. Tämähän alkaa hienosti. Nopeasti nyt metsään kiitos nam.
Lähtö leimattu. Nopea vilaisu karttaan huurustuneiden
silmäripsien läpi kertoo pienestä lämmittelyn mahdollisuudesta kolmen
ensimmäisen rastin sijaitessa tieyhteyden päässä, okei, mä en ehkä kuolekaan
tänne. Ykköstä silmään ja kohti ykköstä rivakkaa hölkkää tietä pitkin.
Suhteellisen hyvän löytämiskokemuksen jälkeen löytyy myös kakkonen. Vauhtini on
mielestäni hyvä, mutta kas kummaa, sormeni ja varpaani tuntuvat jääpuikoilta. Eli
en pysty juoksemaan niin kovaa, että kehoni lämpenisi.
Kolmosta noustaan hakemaan mäen rinteeltä ja nyt jäädään
metsään. Kompassipeukalosta on lähtenyt tunto, samoin 4/5 vasemman jalan varpaista.
Joukkuetoverin askeleet ja läähätys ovat ilmestyneet jostain kannoille, pakko
laittaa ajatukset oikean kompassisuunnan virittämiseen – mikä sekin on kuolonkankeiden
sormien ja liian isojen hanskojen kanssa toimitettuna verrattavissa
taikatemppuun. Onneksi nelonen tipahtaa syliin hienosti.
Suunta vitoselle. Ajatukset hiljalleen sinertyvistä
varpaista alkavat kadota ja keskittyminen on siirtynyt olennaiseen. Kaatuneiden
puunrunkojen yli loikkiminen alkaa käydä letkeämmin. Vitonen haltuun vaikka
suunta veikin aivan liikaa oikealle, onneksi sentään rastilippu mahtui
näkökenttään. Kutoselle lähdenkin oikein suunnitelmallisesti uraa pitkin ja
mukavasti sekin kivirasti napsahti emittiin.
Sitten tapahtuukin jokaisen kaltaiseni ammattisuunnistajan painajainen.
Tuntematon suunnistajakollega pysäyttää kysymään sijaintiaan. Hieno, hieno
hetki minulle, joka en ole vielä kahta vuottakaan lajia harrastanut, mutta
painajaismainen hetki suoritukselleni. Päädymme nimittäin etsimään seuraavaa
rastia yhdessä, koska jostakin syystä toteamme sen samaksi. Minun rastini
sijaitsee kartan mukaan 100 m päässä. Mihin lie rastilippu kadonnut, ehkäpä
orastavan viherkaihin aiheuttamaan mustaan pisteeseen. Muutaman minuutin ja
useamman sadan metrin haahuilun jälkeen toteammekin etsivämme täysin eri
rasteja. Voi perseen suti. Ei auta kuin kunnon peruutus ja vauhtia tunnottomiin
töppösiin kiitos. Ja kuinkas ollakaan, siellähän se aikoja sitten kannoilta
karistettu joukkuetoveri jo iloisesti napsuttelee seiskaa emitilleen. Mikä antikliimaksi.
Suuntimat seuraavalle rastille ja onneksi näyttävälle
Rieskaronmäen röykkiöhaudalle oli kokoontunut paljon muutakin seurakuntaa.
Kahta pummia ei näissä olosuhteissa ehkä olisi pystynyt kroppa saati sielu sietämään.
Ihanaa, seuraavalle rastille johtaakin selvät maamerkit: tie, peltoa, joku rakennettu
kohde ja oja. Mukavalla hölkällä kohti ysiä, tää ei voi mennä pieleen. Sekin
löytyi mukavasti, voivoivoi, nyt taitaa kellua kroppaan flow. Ja niinpä hän
kelluikin. Suunta komiasti peesissä aivan liikaa oikealle ja muutama sata
metriä turhaa juoksua. No johan tämä kolme minuuttia olikin kivaa.
Toiseksi viimeistä rastia luulin jostain merkillisestä syystä maaliksi. Aloitin kävelyn ja tilanneselvityksen kunnes tajusin käveleväni maalisuoralla ja maali siis näin ollen vielä leimaamatta... Mutta hyvä näin, rivakka hölkkä olisikin ollut vähän liian ammattimaisen oloinen maaliintulo joukkueen maineeseen nähden. Ääreisverenkierto palautui osimoilleen normaaliksi 10 tuntia maaliintulon jälkeen, ens kerraksi pitää ostaa ne sähkölämmitteiset rukkaset ja koittaa hoitaa noi sukurasitteet (kaihit ja nivelrikot) kuntoon.
Tällaisissa tunnelmissa tänään,
Eeva "Happo" Ylänen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti