perjantai 1. tammikuuta 2016

Uudenvuodenpäivän suunnistus 1.1.2016



Varhainen nivelrikko Kivialhossa

Uudenvuodenaaton jälkeinen päivä, semikrappe, kirpakka tammikuun perjantai: ilma tuntuu kuin -10 asteelta. Mistä hiton Jäämereltä tää tuuli on tänne tiensä löytänyt? Mä haluan sittenkin kotiin. Mikäpä sen parempi aika lähteä metsästämään rastilippuja Nakkilaan Jumalan selän taakse.

Mulla on päällä enemmän vaatteita kuin koskaan aikaisemmalla metsäreissulla. Silti autosta ulos astuminen tuntuu jäätävältä kidutukselta. Tahtomaton reaktio vetää hartiat lysyyn suojaamaan mukamas päätä kylmyydeltä iskee välittömästi. Köpöttelen lähtöpaikalle kuin varhaisen nivelrikon saanut nastarit hyisellä asfaltilla napisten. Näen tämän luontevan suunnistajamaisen olemukseni ja useamman kuukauden aikana tyylikkäästi tanakoituneen vartaloni peilikuvan laskettelukeskuksen ikkunoista. Tämähän alkaa hienosti. Nopeasti nyt metsään kiitos nam.

Lähtö leimattu. Nopea vilaisu karttaan huurustuneiden silmäripsien läpi kertoo pienestä lämmittelyn mahdollisuudesta kolmen ensimmäisen rastin sijaitessa tieyhteyden päässä, okei, mä en ehkä kuolekaan tänne. Ykköstä silmään ja kohti ykköstä rivakkaa hölkkää tietä pitkin. Suhteellisen hyvän löytämiskokemuksen jälkeen löytyy myös kakkonen. Vauhtini on mielestäni hyvä, mutta kas kummaa, sormeni ja varpaani tuntuvat jääpuikoilta. Eli en pysty juoksemaan niin kovaa, että kehoni lämpenisi.

Kolmosta noustaan hakemaan mäen rinteeltä ja nyt jäädään metsään. Kompassipeukalosta on lähtenyt tunto, samoin 4/5 vasemman jalan varpaista. Joukkuetoverin askeleet ja läähätys ovat ilmestyneet jostain kannoille, pakko laittaa ajatukset oikean kompassisuunnan virittämiseen – mikä sekin on kuolonkankeiden sormien ja liian isojen hanskojen kanssa toimitettuna verrattavissa taikatemppuun. Onneksi nelonen tipahtaa syliin hienosti.

Suunta vitoselle. Ajatukset hiljalleen sinertyvistä varpaista alkavat kadota ja keskittyminen on siirtynyt olennaiseen. Kaatuneiden puunrunkojen yli loikkiminen alkaa käydä letkeämmin. Vitonen haltuun vaikka suunta veikin aivan liikaa oikealle, onneksi sentään rastilippu mahtui näkökenttään. Kutoselle lähdenkin oikein suunnitelmallisesti uraa pitkin ja mukavasti sekin kivirasti napsahti emittiin.

Sitten tapahtuukin jokaisen kaltaiseni ammattisuunnistajan painajainen. Tuntematon suunnistajakollega pysäyttää kysymään sijaintiaan. Hieno, hieno hetki minulle, joka en ole vielä kahta vuottakaan lajia harrastanut, mutta painajaismainen hetki suoritukselleni. Päädymme nimittäin etsimään seuraavaa rastia yhdessä, koska jostakin syystä toteamme sen samaksi. Minun rastini sijaitsee kartan mukaan 100 m päässä. Mihin lie rastilippu kadonnut, ehkäpä orastavan viherkaihin aiheuttamaan mustaan pisteeseen. Muutaman minuutin ja useamman sadan metrin haahuilun jälkeen toteammekin etsivämme täysin eri rasteja. Voi perseen suti. Ei auta kuin kunnon peruutus ja vauhtia tunnottomiin töppösiin kiitos. Ja kuinkas ollakaan, siellähän se aikoja sitten kannoilta karistettu joukkuetoveri jo iloisesti napsuttelee seiskaa emitilleen. Mikä antikliimaksi.

Suuntimat seuraavalle rastille ja onneksi näyttävälle Rieskaronmäen röykkiöhaudalle oli kokoontunut paljon muutakin seurakuntaa. Kahta pummia ei näissä olosuhteissa ehkä olisi pystynyt kroppa saati sielu sietämään. Ihanaa, seuraavalle rastille johtaakin selvät maamerkit: tie, peltoa, joku rakennettu kohde ja oja. Mukavalla hölkällä kohti ysiä, tää ei voi mennä pieleen. Sekin löytyi mukavasti, voivoivoi, nyt taitaa kellua kroppaan flow. Ja niinpä hän kelluikin. Suunta komiasti peesissä aivan liikaa oikealle ja muutama sata metriä turhaa juoksua. No johan tämä kolme minuuttia olikin kivaa.

Toiseksi viimeistä rastia luulin jostain merkillisestä syystä maaliksi. Aloitin kävelyn ja tilanneselvityksen kunnes tajusin käveleväni maalisuoralla ja maali siis näin ollen vielä leimaamatta... Mutta hyvä näin, rivakka hölkkä olisikin ollut vähän liian ammattimaisen oloinen maaliintulo joukkueen maineeseen nähden. Ääreisverenkierto palautui osimoilleen normaaliksi 10 tuntia maaliintulon jälkeen, ens kerraksi pitää ostaa ne sähkölämmitteiset rukkaset ja koittaa hoitaa noi sukurasitteet (kaihit ja nivelrikot) kuntoon.
 

Tällaisissa tunnelmissa tänään,
Eeva "Happo" Ylänen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti