Road to Piikkiö

Matkani kohti RastiPiikkiön 10-Vuotisjuhlakisaa alkoi henkisesti jo maaliskuun lopulla seuramme saatua kutsun sosiaalisen median välityksellä kyseiseen tapahtumaan. Kutsu oli laadittu tavalla, joka immarreli juuri oikeita osia aivoistani. Näin ollen oli alusta asti selvää, että tavalla tai toisella tulen kyseiseen tapahtumaan osallistumaan. Ovathan kilpailut myös tärkeä etappi matkalla kohti Vehmersalmen keskikesän juhlaa. Mikä parasta kilpailut sattuivat olemaan juuri 41 päivää ennen Jukolaa. Kaikkihan tietävät, että juuri 41 päivän krouvi on hyvin merkityksellinen urheilijan kunnon ajoituksen kannalta. Tai jos kaikki eivät tiedä niin minä ainakin tiedän.

Huonot suoritukset edellisillä rasteilla olivat saaneet minut epäilemään omia taitojani ja itseluottamukseni vaelteli jossain Mariaanien Haudan syvyyksissä tai jopa alempana. Itseluottamukseni kohottamiseksi valjastin viime viikon torstaina Pori Energian sähköisen auton ja karautin kakkostietä pitkin kohti Honkalan urheilukeskusta Harjavallassa. 

Sähköauto ja mahakas suunnistaja Harjavallassa.

Oli taas vuorossa rastit armaassa synnyinkaupungissani Harjavallassa. Mieleeni tulvi lapsuudessani kovasti ihannoimani laulun Oi Kallis Suomenmaa biisin sanat ja melodia lapsenomaisesti  "Oi hannis hummemmaa hun hottiehi huohu..". Onneksi pääsin tämän nostalgisuuden aiheuttaman tunnekuohun yli ja lähdin ostamaan karttaa ja ilmoittamaan juhlallisesti seuramme nimeä Vallan Suunnan torstairastien tietojärjestelmään. Aikansa tietokone huikean seuramme nimeä vastusti, mutta kyllähän tietokonekin joutui seuran nimen edessä nöyrtymään. Varsin itsekseni kaikessa hiljaisuudessa taivaltamani 5,5 kilometriä pitkä B-Rata sujui suunnistuksellisesti varsin hyvin lukuunottamatta 4 rastin muutaman minuutin pummia, jossa melkein ajauduin kartan ulkopuolelle. Yhtä kaikki kovia kokenut itseluottamukseni nousi pikku hiljaa kohti merenpintaa kotikaupunkini kangasmetsissä. Ainoastaan varsin olematon juoksukuntoni jäi pahasti huolestuttamaan.

Merkittävän itseluottumuksen nousun ja aurinkoisen kevätsään saama innostus ajoi tällä kertaa sähköisen orini ja minut Noormarkkuun, jossa vuorossa oli Rastikarhujen järjestämät maanantairastit. Liian innokas suunnistajaraakile, lämmin kevätsää, tavallisuudesta poikkeava mittakaava, 4,2 kilometriä pitkä rata ja 17 rastia. Eihän tästä sopasta voi syntyä katastrofia kummempaa. Alku etenikin hienosti ja nopeasti kartan mukaan (tässä vaiheessa ei suinkaan vielä harmaat aivosoluni pystyneet tietenkään käsittämään, että minä en ollut saanut Flashin kaltaisia nopeudenlahjoja muutamassa päivässä vaan mittakaava kartassa oli 1:5000 ei 1:10 000). Kolmosrastilta pahasti ohi ajettuani tämäkin totuus viimein valkeni. Loppumatkan taitoin niin lujaa kuin voimani antoivat myöden. (koko matkan keskisyke yli 160).

Saavuin kaikkeni antaneena reilun tunnin metsässä juoksemisen jälkeen autolle, jossa emittini luetaan. Tällöin kuulin koneellisen ja kylmän äänen läppärin kaiuttimista toistavan jokaisen suunnistajan lempivärssyä, joka menee osimoilleen näin "LEIMAUSVIRHE". Tämä yksittäinen sana sai heti väsyneen harmaat ja siitepölyä punasolujen sijaan sisältävät aivosoluni kieltämään kaiken. "Aivan varmasti leimasin kaikki rastit" lause pääsi kuivuneilta huuliltani, vaikka en edes tajunnut puhuvani. Siinä autossa viaton tyttö sitten hätääntyneenä sanoi minulle, että tästä puuttu rastin 16 leima. Katson karttaa, silmieni aivojen näkökeskukseen toimittama ärsyke saa huulieni välistä tulevan ilman väreilemään edeleen sillä tavalla että korvani kuulevat viestin "kyllä mää ton leimasin". Autossa oleva tyttö lupasi selvittävänsä asian. Niinpä minä alan valumaan pikku hiljaa häntä koipien välissä kohti Hirveä ja Kullaan Novikovia. Vieläkään en suostu itselleni myöntämään tehneeni virhettä, mutta istuessani autoon, alkaa kauhea ajatus hiipiä päähäni "katsoin karttaa huolimattomasti ja juoksin 15-rastilta suoraan 17-rastille. Tässä sitä ollaan, Jukolaan on enää reilu kuukausi, Piikkiöön alle viikko ja jo toinen hylsy tähän kevääseen.

Vapunaaton jälkeinen aamu valkeni sekä pään sisällä että ikkunan ulkopuolella varsin "vappumaisesti". Ulkona oli koiranilma ja suussa kissankakka. Onneksi sentään Vapunpäivä torstairastit Ulvilan FK-radalla alkoivat vasta klo 17:00. Tähän mennessä sekä koiranilma ulkona että kissankakka suussani olivat vain enää etäinen muisto. Lähdimme Tuuliviirin kanssa kohti Ulvilaa ja päätimme matkalla että A-rata otetaan kunhan se on vaan alle 8km. Niimpä otimme molemmat A-radan ja jälleen kerran allekirjoittanut sähläsi muutamassa paikassa oikein urakalla. Luulin jopa eksyneeni kerran tai kaksi, mutta jälkeenpäin minulle selvisi, että en oikeastaan edes ollut eksyksyksissä. Kovin mieltäylentävä kokokemus tuollainen. 15 rastin ja 6,6 km rataan kului sellainen liki standardiksi muodostunut vajaa pari tuntia. Mukaan mahtui pari katastrofipummia ja lievä Rottajärvi dèjà-vu. Mutta yhtä kaikki kaikki rastit löytyivät ja tulos oli tilastokelpoinen. Kenraaliharjoitusena Piikkiölle suoritus ei silti liikoja lupaillut. Ehdeimme kuitenkin Tuuliviirin kanssa poseerata hyvän tarkoituksen vuoksi.

We Say NoToRacism

Koitti toukokuun ensimmäinen sunnuntaiaamu, heräsin tapani mukaan aivan liian aikaisin, keitin kahvin ja pakkasin mukaani tarvittavat tavarat. Tämän jälkeen lähdimme Avokallion kanssa kohti RastiPiikkiön 10-vuotisjuhlakilpailuita. Koska olemme ainakin vielä virallisestikin "epäsuunnistusjoukkue", emme pystyneet osallistumaan kuin pelkästään kuntosuunnistukseen. Tavoitteenamme tällä matkalla oli vakoilla salaa kovimpia kilpakumppaneitamme Jukolassa, mutta jostain meille tuntemattomasta syystä niin Haldenin kuin Kalevan rastin suunnistajat pysyivät poissa 5,1 kilometrin kuntoradalta (liekö joku vuotanut tiedon meidän osallistumisestamme heille). Kartoitimme kuitenkin monien tulevien kilpakumppaneidemme kisa-asustusta ja voin sanoa edelleen, että meidän asumme on tyylikkyydessään aivan ylivoimainen.

Kilpailukeskusella (tai sen vieressä) maksoimme karttamme ja rekisteröimme emittimme. Tämän jälkee huippuunsa viritettyt sunnistajan prototyyppimme siirtyivät rauhallisesti kävellen kohti n. 2300 metrin päässä sijaitsevaa lähtöpaikkaa. Päädyimme siihen, että minä lähden matkaan ennen ja Avokallio kirmaa Kuoppajärven kallioille hieman minun jälkeeni. Tämä oli viimeinen kerta ennen maalia kuin törmäsin häneen.

Liekö syynä ollut päivälähtö tai mikä, mutta heti lähdössä tuntui varsin hyvältä ja energiseltä. Näimpä lähdin rastilta toiselle ja sitten kolmannelle ja tuntui että homma sujui kuin tanssi Jorma Uotiselta. Tuntui, että olin hyvin kartalla koko ajan ja jollain käsittämättömällä tavalla kaiken sen mäen, kallion, tihun ja kaatuneiden puiden keskellä löysin juostavaa baanaa, jossa pääsin etenemään jopa yllättävän hyvää vauhtia. Ensimmäinen varsinainen pikku virheeni sattui rastilla 8, kun tulin siitä vähän ohi. Onnekseni törmäsin kallioilla muihin suunnistajiin ja näin ollen rasti paljasti sijaintinsa. Suorittaminen jatkui vahvana vielä rastille 12 asti. Tässä vaiheessa tunsin olevani vaipumassa extaasiin, sillä niin hyvin oli matka sujunut olosuhteet huomioiden. Jo pelkästään sen, että keskellä metsää alkaa Ismo Alanko soimaan päässä, pitäisi olla merkki siitä että veri ei enää kulje päässä vaan kaikki on pakkutuneena jänteviin jalkoihini.

Rastille 13 tullessani oli merkit aivojen verenkierron vajeesta nähtävissä jo suunnistuksen tarkkuudessa. Tulin nimittäin isoimman osan rastivälistä 12-13 puolittain nelivetoa ja osin täysin hämärän rajamailla "juosten". Niinpä rastiympyrään tullessani leimasin ensin väärän rastin (koodi 118, oikea koodi oli 119). Onneksi sentään oli yksi yksinäinen verisolu eksynyt aivoihin ja ymmärsin tämän. Niinpä onnistuin hankkimaan leiman myös oikealta rastilta. Rastille 14 mennessä oli ilmeisesti "Extaasista" johtuvat hallusinaationi käyneet jo niin voimakkaiksi, että en edes itse pysty gps-jäljestäni järkeilemään miksi olin kulkenut niin pahasti harhaan ja joka puolelle. Toivoa sopii etten ollut kuitenkaan riisunut vaatteitani ja alkanut tanssimaan sadetanssia paikallisen puuvajan pihassa. Skenaario on täysin mahdollinen, sillä en oikeastaan vieläkään muista kyseisestä pätkästä yhtään mitään. 

Muistini palailee pätkittäin ilmeisesti sykkeeni palautuessa lähelle normaalia. Niinpä pystyin edes etäisesti järkevää reittiä kulkemaan viimeiselle 15:sta rastista. Tästä eteenpäin en taaskaan osaa sanoa, mitä varsinaissuomalaisen sienen itiöitä mahdoin hengittää, sillä viimeisiin 350 metriin rastilta 15 maalirastille sain kulumaan aikaa yli 16 minuuttia ja jälleen kerran parit ekstraleimaukset. Ilmeisesti hengittämäni itiöt aiheuttavat ensioireinaan kartanluvun vakavaa heikkenemistä sekä ilmansuuntien sekoamista ja hallusinaatioita. Pääsin kuitenkin maaliin totaalisen sekavana ja kaikkeni antaneena ja itselleni hyvin kiukkuisena.

Yhteenvetona kuitenkin voitaneen todeta, että kilpailut olivat loistavasti järjestetyt, rata oli mielenkiintoinen ja haastava. Lisäksi jos ja kun haluan hakea positiivisia puolia suorituksesta, niin 13/16 rastia paketti pysy ihailtavan hyvin kasassa. Olin jopa 13 rastilla kokonaiskisan sijalla 6 (15 pääsi maaliin hyväksytysti). Suurimapana oppina matkasta on se, että vaikka on suunnistus mennyt hienosti ja olet väsynyt ja tyytyväinen, niin et voi antaa tyytyväisyyden vallata mieltäsi, sillä jos niin teet niin suunnistusjumalien kosto on hirmuinen. 

Tulokset ovat nähtävissä täällä ja rastiväliajat täällä.

Eilen olin sitten palauttavalla 5,6km reitillä Ahlaisissa. Siitä ei liene muuta kerrottavaa kuin että kauan meni taas ja kaikki rastit löyty. Lisäksi mainitsemisen arvoinen rastinotto rastilla 11, kun tulin tyylillä alas 4m jyrkänteeltä (hallitusti). Nyt jännityksellä kohti seuraavia rasteja ja Jukolaa.

-Trikoo